— Mitä hän siis sanoo?
— Että kaulanauha on joko teillä, monseigneur, tai rouva de la Mottella, mutta ei suinkaan hänellä.
— Vai niin, — sanoi kardinaali kalveten häpeästä ja vihasta. — Menkää sanomaan kuningattarelle… Ei, älkää sanoko hänelle mitään. Muutenkin on jo häväistystä kylliksi. Mutta huomenna… huomenna, kuuletteko, minä luen messun Versaillesin kappelissa. Tulkaa sinne, saatte nähdä minun astuvan kuningattaren luo ja kysyvän häneltä, eikö kaulanauha ole hänen hallussaan, ja silloin kuulette hänen vastauksensa. Jos hän minunkin edessäni kieltää… silloin, hyvät herrat, minä olen Rohan ja minä maksan!
Lausuttuaan nämä sanat niin arvokkaasti, ettei sitä voi pelkällä suorasanaisella puheella kuvata, prinssi laski luotaan molemmat yhtiömiehet, jotka poistuivat takaperin sysien toisiaan kyynärpäillä.
— Siis huomenna, monseigneur? — sammalsi Böhmer.
— Huomenna, kello yksitoista, Versaillesin kappelin luona, — vastasi kardinaali.
30.
Miekkailutaitoa ja valtioviisautta.
Seuraavana päivänä kello kymmenen aikaan saapuivat Versaillesin linnaan parooni de Bréteuilin vaakunalla koristetut vaunut.
Ne lukijamme, jotka muistavat Balsamon ja Gilbertin jutun, eivät liene unohtaneet, että herra de Bréteuil, kardinaali de Rohanin kilpailija ja mieskohtainen vihamies, jo kauvan oli vaaninut tilaisuutta antaakseen viholliselleen surmaniskun. Tällöin on valtioviisaus miekkailutaitoa etevämpi, koska jälkimäistä harjoittavan on heti suunnattava hyvä tai huono pistonsa, mutta diplomaateilla on aikaa viisitoista vuotta tai enemmänkin, jos niin tarvitaan, valmistuakseen iskemään niin kuolettavasti kuin suinkin.