Tuntia aikaisemmin oli herra de Bréteuil pyytänyt päästä kuninkaan puheille ja tapasi hänet pukeutumassa mennäkseen messuun.
— Mainio sää, — sanoi kuningas iloisesti, kun diplomaatti oli astunut hänen työhuoneeseensa, — kerrassaan sopiva neitsyt Maarian taivaaseenastumisen päiväksi. Katsokaapa, taivaalla ei näy pilven hattaraakaan.
— Olen kovin pahoillani, sire, — vastasi ministeri, — että minun on pakko tuoda pilvi teidän majesteettinne otsalle.
— Mitä nyt? — sanoi kuningas, jonka kasvot todella synkistyivät. — Vai niin ikävästi tämä päivä alkaa! — Mitä on tapahtunut?
— Sen kertominen tuntuu pulmalliselta, sire, varsinkin siksi, että asia ei ensi näkemältä kuulu minun ministeritoimeni alalle. Siinä on puhe eräästä varkaudesta, ja oikeastaan se olisi jätettävä poliisiministerin huoleksi.
— Onko varastettu? — huudahti kuningas. — Te olette oikeusministeri, ja varkaat joutuvat aina lopulta tekemisiin oikeuden kanssa. Asia koskee siis myös oikeusministeriä. Puhukaa siis.
— Asianlaita on seuraava. Varmaankin on teidän majesteettinne kuullut puhuttavan eräästä timanttisesta kaulanauhasta?
— Böhmerinkö?
— Juuri Böhmerin, sire.
— Siitäkö, josta kuningatar ei huolinut?