— Se on totta.
— No nyt sanotaan, että ne rahat oli aiottu ensi maksuksi kaulanauhasta, sitoumuksen mukaan. Kun kuningattarella ei ollut rahaa, kieltäytyi hän maksamasta.
— Entä sitten? — kysyi kuningas ruveten jo tarkkaavaksi, kuten tavallisesti käy, kun epäilystä seuraa todennäköisyys.
— Nyt alkaa se juttu, jonka tunnen olevani velvollinen kertomaan teidän majesteetillenne.
— Mitä? Vastako se alkaa, Herran nimessä? — huudahti kuningas ilmaisten hätääntymisensä parooni de Bréteuilille, joka tästä hetkestä pääsi voittopuolelle.
— Sire, kuningattaren sanotaan pyytäneen rahaa eräältä henkilöltä.
— Keltä? Joltakin juutalaiselta, niinkö?
— Ei, sire, ei juutalaiselta.
— Kuinka omituisesti te puhutte, herra de Bréteuil! Ahaa, kyllä arvaan, siinä on jokin ulkomainen juoni. Kuningatar lienee pyytänyt rahaa veljeltään, suvultaan. Tässä on mukana jotakin itävaltalaista.
Tunnettua on, kuinka epäluuloinen kuningas oli Wienin hoviin nähden.