— Ahaa, — sanoi kuningas ruveten taas toivomaan. — Hän kieltää! Tehän sanoitte, että hän kieltää, Bréteuil.
— Olenko koskaan antanut teidän majesteettinne luulla, etten olisi varma kuningattaren syyttömyydestä? Olisiko minua kohdannut se onnettomuus, ettei teidän majesteettinne näkisi sydämessäni sitä kunnioitusta ja rakkautta, jota tunnen puhtainta naista kohtaan?
— Syytättekö siis vain herra de Rohania…
— Ulkonaiset seikat ovat häntä vastaan…
— Se on vakava syytös, parooni.
— Joka ehkä raukee, kun tutkitaan, mutta tutkimus on välttämätön. Huomatkaa, sire, että kuningatar ei myönnä kaulanauhan olevan hänen hallussaan; että jalokivikauppiaat väittävät sen myyneensä kuningattarelle; että kaulanauhaa ei löydetä ja että sana varkaus on lausuttu kansan kesken kardinaali de Rohanin ja kuningattaren pyhitetyn nimen yhteydessä.
— Se on totta, se on totta, — myönsi kuningas hämmentyneenä. — Te olette oikeassa, Bréteuil; tämä asia on perinjuurin tutkittava.
— Välttämättä, sire.
— Mutta kah, kuka tuolla parvekkeella käy? Eikö se ole kardinaali de Rohan menossa kappeliin?
— Ei, sire. Kardinaali ei voi vielä tulla. Kello ei ole yksitoista, ja kun kardinaali toimittaa tänään messun, täytyy hänellä olla yllään papillinen virkapukunsa. Ei tuo ohikulkija ole hän. Teidän majesteetillanne on vielä puoli tuntia aikaa.