— Te olette hullu, — sanoi kuningatar vihastuneena.
— En minä ole hullu, mutta te olette onneton, perikatoon joutunut, madame. Näin teidät puistossa… Ei se ollut erehdys, sanon nyt. Tänään on paljastunut julma, murhaava totuus… Kardinaali voi ehkä kerskata…
Kuningatar tarttui Charnyn käsivarteen.
— Hullu, hullu, — toisti hän sanomattoman tuskaisesti. — Uskokaa vihaa, varjokuvia, mahdottomuuksia, mutta taivaan nimessä, sen jälkeen, mitä olen teille sanonut, ette saa uskoa minua rikolliseksi… Rikollinen, se sana saisi minut syöksemään palavaan tuleenkin… Tehnyt rikoksen… ja kenen kanssa… minä, joka olen aina, kun teitä ajattelin, rukoillut Jumalaa antamaan anteeksi tämän ainoan ajatuksen, jota pidin rikoksena! Voi, herra de Charny, ellette halua, että hukun, että heitän henkeni, älkää koskaan sanoko epäilevänne minua, taikka paetkaa niin kauvas, ettei kaatumiseni kuulu korviinne sillä hetkellä, kun kuolen.
Olivier väänteli käsiään tuskassa.
— Kuulkaa minua, — sanoi hän, — jos tahdotte, että teen teille suuren palveluksen.
— Tekö, — huudahti kuningatar, — te, joka olette vihollisiani julmempi… sillä he vain syyttävät minua, mutta te epäilette! Ettäkö vastaanottaisin palveluksen siltä, joka minua halveksii… en koskaan, monsieur!
Olivier astui lähemmäksi ja tarttui molemmin käsin hänen käteensä.
— Saatte nähdä, — sanoi hän, — etten minä ole sitä lajia, joka huokailee ja valittelee; hetket ovat kalliit, ja illalla olisi jo myöhäistä se, mitä nyt on tehtävä. Tahdotteko pelastaa minut epätoivosta pelastamalla itsenne häpeästä?
— Monsieur!…