— Ei suinkaan, madame, vaan puhukaamme aluksi hänestä, sillä muutamat teidän majesteettinne sanat herättävät minussa sen tuskallisen epäluulon, että teidän majesteettinne moittii minua uutterasta seurustelusta kreivittären kanssa.
— Vielä en ole teitä mistään moittinut, monsieur, mutta malttakaa.
— Voi, madame, sellainen epäluulo selittäisi minulle, miksi teidän majesteettinne sielussa on närkästystä minua kohtaan, ja perin epätoivoisenakin voisin ymmärtää tähän asti hämäräksi jääneen ankaruuden, jota olen saanut puoleltanne kokea.
— Nyt taas emme käsitä toisiamme, — sanoi kuningatar. — Te puhutte niin merkillisen salaperäisesti, ja jottei sekaannus kävisi pahemmaksi, vaadin vihdoinkin selityksiä. Siis asiaan!
— Madame, — huudahti kardinaali pannen kätensä ristiin ja kuningatarta, — suokaa minulle se armo, ettei tarvitse poiketa toiseen asiaan. Vielä pari sanaa, ja me ymmärtäisimme toisiamme.
— Todellakin te puhutte semmoista kieltä, jota en ymmärrä. Puhutaan taas ranskaa! Missä se kaulanauha on, jonka jätin takaisin jalokivisepille?
— Takaisin jalokivisepille! — toisti kardinaali hämmästyneen näköisenä.
— Niin, minne olette sen pannut?
— Minäkö? Minähän en tiedä…
— Kuulkaapa nyt, asia on hyvin yksinkertainen. Rouva de la Motte sai kaulanauhan ja vei sen takaisin minun puolestani. Jalokivikauppiaat väittävät, ettei sitä ole heille tuotu. Minulla on hallussani kuitti, joka todistaa päinvastaista, mutta jalokivikauppiaat sanovat sen olevan väärennetyn. Rouva de la Motte voisi yhdellä sanalla selittää kaikki… mutta on kadonnut. Sallikaa minun nyt esittää arvelujani hämärien tosiasioiden sijaan. Rouva de la Motte on aikonut viedä timantit takaisin. Teillä on aina ollut, epäilemättä hyväntahtoisuudesta, se päähänpisto, että minut olisi houkuteltava ostamaan se koriste… itsehän te sen toitte minulle ja tarjouduitte puolestani maksamaan…