— Mutta teidän majesteettinne hylkäsi tarjoukseni perin jyrkästi, — sanoi kardinaali huoaten.
— No niin, te olette yhä pysynyt tuossa oikussanne, että kaulanauha jäisi minulle, ettekä arvatenkaan ole sitä luovuttanut takaisin kauppiaille, jotta saisitte minut vastedes siihen suostumaan. Rouva de la Motte on ollut heikko, hän kun tiesi, että vastustin tuota kauppaa, etten voinut sen hintaa suorittaa ja että olin jyrkästi päättänyt olla pitämättä timantteja, ellen voisi maksaa; hän on siis harrastaen muka minun etuani ollut yhdessä juonessa teidän kanssanne ja pelkää nyt suuttumustani, pysyen piilossa. Enkö ole antanut sekavalle asialle hyvää selitystä, vai mitä? Pitäkää hyvänänne, että moitin teitä kevytmielisyydestä, tästä nimenomaisten määräysteni rikkomisesta; te pääsette asiasta pienellä torumisella, ja siihen asia päättyy. Vieläpä lupaan antaa anteeksi rouva de la Mottelle, joka siis voi tulla esille piilostaan. Mutta valaiskaa tätä asiaa, monsieur, minä en siedä että tällä hetkellä pieninkään varjo synkistää elämääni. Minä en sitä siedä, kuuletteko?
Kuningatar oli lausunut nämä sanat niin painokkaasti, ettei kardinaali uskaltanut tai voinut keskeyttää, mutta heti kun kuningatar oli lakannut puhumasta, sanoi hän tukahuttaen huokauksen:
— Madame, tahdon vastata kaikkiin olettamuksiinne. Minä en ole pitänyt kiinni siitä ajatuksesta, että kaulanauha jäisi teille, sillä minähän olin varma, että se jo oli hallussanne. Minä en ole vähääkään juonitellut rouva de la Motten kanssa tämän kaulanauhan vuoksi. Minulla ei ole niitä timantteja sen enempää kuin jalokivikauppiailla tai teillä itsellänne, koska sanotte, ettei niitä teillä ole.
— Mahdotonta, — huudahti kuningatar kummastuneena. — Eikö kaulanauha ole teidän hallussanne?
— Ei, madame.
— Ettekö ole neuvonut rouva de la Mottea pysymään syrjässä?
— En, madame.
— Te ette siis pidä häntä kätkössä?
— En, madame.