— Hyvä on, — jatkoi kardinaali, jonka suuttumus yltyi, mitä kiihkeämmin veri alkoi kiehua, — varsin hyvä! Luulen olleeni kyllin varovainen ja hillitty, jottei teillä olisi syytä kohdella minua pahasti; sitäpaitsi moitin teitä vain pienestä vääryydestä. Minun ei olisi sopinut toistaa, mitä mielessäni on. Olisi pitänyt ymmärtää, että kun kuningatar sanoo: en tahdo enää, niin se on yhtä käskevä laki kuin naisen sanoessa: minä tahdon!
Kuningatar päästi kirkaisun ja tarttui kardinaalin pitsikoristeiseen hihaan.
— Sanokaa paikalla, monsieur, — kovisti hän vapisevalla äänellä, — olenko minä sanonut: en tahdo enää, taikka: minä tahdon? Kelle olen sanonut toista ja kelle toista?
— Minulle kumpaakin.
— Teille?
— Unohtakaa, että olette lausunut niistä sanoista toiset. Minä en unohda, että lausuitte toiset.
— Te olette heittiö, herra de Rohan, te valehtelette.
— Minä?
— Te olette raukka… parjaatte naista.
— Minäkö?