— Herra kardinaali, — sanoi kuningas, — tässä jutussa esiintyy kuitenkin väärennys, joka on häväissyt Ranskan kuningattaren nimikirjoitusta.
— Ja toinenkin väärennys, — huudahti kuningatar, — nimittäin se paperi, jossa jalokivikauppiaat tunnustavat saaneensa kaulanauhan takaisin. Voiko sitä uskoa aatelismiehen työksi?
— Kuningattaren sopii panna molemmat väärennykset minun syykseni, — vastasi kardinaali yhä järkkymättä. — Onko syypää yhteen vai kumpaankin, on samantekevää.
Kuningattaren suuttumus oli vähällä purkautua, mutta kuningas hillitsi häntä kädenliikkeellä.
— Olkaa varuillanne, — sanoi hän kardinaalille. — Te pahennatte asemaanne, monsieur. Pyysin teitä puhdistamaan itsenne epäluulosta, mutta te näytätte aikovan syyttää.
Kardinaali mietti hetkisen; sitten, ikäänkuin sortuen salaperäisestä parjauksesta, joka kuristi hänen kunniaansa, hän sanoi:
— Puhdistaa itseäni… se on mahdotonta!
— Monsieur, eräät miehet väittävät, että heiltä on varastettu timanttikoriste. Koska olette halukas sen maksamaan, tunnustatte itsenne syylliseksi.
— Kuka sitä uskoo? — kysyi kardinaali ylpeän halveksivalla äänellä.
— Monsieur, ellette luule kenenkään sitä uskovan, silloinhan pitäisi uskoa, että…