— En! — vastasi kuningatar lujasti. Kardinaali de Rohan hätkähti.
— Sen sanoi kuningatar, pankaa mieleenne, herra kardinaali, — sanoi kuningas juhlallisesti.
Kardinaalin huulille ilmestyi ylenkatseellinen hymähdys.
— Ette siis vastaa mitään? — jatkoi kuningas.
— Mistä minua syytetään, sire?
— Jalokivikauppiaat väittävät myyneensä timanttisen kaulakoristeen teille tai kuningattarelle ja vetoavat erääseen hänen majesteettinsa sitoumukseen.
— Se paperi on väärennetty! — sanoi kuningatar.
— He sanovat myös, — lisäsi kuningas, — että jos kuningatar ei maksa, heillä on turvana ne lupaukset, joihin te, herra kardinaali, olette sitoutunut.
— Minä en kieltäydy maksamasta, sire, — vastasi kardinaali.
— Kaiketi se on totta, koska kuningatar sallii niin väitettävän. Ja sanojensa päätteeksi hän päästi näkyviin, äskeistä vielä halveksivamman katseen. Kuningatarta kammotti. Tämä kardinaalin ylenkatse ei ollut hänelle loukkaus, koska hän ei sitä ansainnut, vaan sen täytyi olla kunnon miehen kosto, ja se juuri kauhistutti.