— Mutta paneehan teidän vaitiolonne vaaran minun kunniani! — huudahti kuningatar.
Kardinaali pysyi ääneti.
— Minä en sittenkään tahdo olla vaiti, — jatkoi kuningatar. — Tällainen vaitiolo polttaa minua, se viittaa jalomielisyyteen, jota en kaipaa. Tietäkää siis, sire, ettei kardinaalin ainoana rikoksena ole kaulanauhan myyminen tai varastaminen.
Kardinaali kohotti päätään ja kävi kalpeaksi.
— Mitä tarkoitatte? — kysyi kuningas hätääntyen.
— Madame! — mutisi kardinaali kauhistuneena.
— Minun suutani ei tuki mikään pelko tai heikkous; minulla on sydämessäni sellaisia syitä, joiden vuoksi huutaisin viattomuuteni julki vaikka torilla.
— Viattomuutenne! — sanoi kuningas. — Kuka olisi kyllin röyhkeä tai katala pakottaakseen teidän majesteettinne käyttämään sitä sanaa?
— Pyydän teiltä, madame… sanoi kardinaali.
— Joko rupeatte pelkäämään? Oikein olin siis arvannut; vehkeilynne viihtyvät vain pimeässä. Mutta minä tahdon päivänvaloa! Sire, vaatikaa kardinaalia toistamaan teille, mitä äsken sanoi minulle.