— Minulla on aina se kova onni, että tartutte joka sanaani… Tahtoisin vain sanoa, ettei kuningatar itsekään uskoisi minua, jos näkyisin epäilevän hänen syyttömyyttään.
— No sitten myös hyväksytte sen nöyryytyksen, jonka kardinaali saa kestää, ja tästä johtuvan oikeudenkäynnin ja häväistyksen, niin että tulee loppu kaikista parjauksista, joita ei uskallettaisi heittää tavallisen hovinaisen silmille, mutta kaikki toistavat muka sen suojassa, että kuningatar on sellaisten kataluuksien yläpuolella.
— Aivan niin, sire, hyväksyn täydellisesti teidän majesteettinne menettelyn. Minusta on kaikki paikallaan, mitä tulee kaulanauhajuttuun.
— Hitto vie, — jatkoi kuningas, — sen pitäisi olla päivänselvää. Kuvitellaanpa, kuinka herra de Rohan rehentelee kuningattaren likeisenä ystävänä, tekee hänen nimessään sopimuksia timanteista, joita kuningatar ei huoli, ja sitten jättää meidät siihen luuloon, että timantit on jätetty joko suoraan kuningattarelle tai hänen luokseen… se on hirveätä ja kuten kuningatar lausui: Mitähän sanottaisiin, jos olisin käyttänyt kardinaalia kätyrinä tässä salaperäisessä jutussa?
— Sire…
— Ja sitäpaitsi tiedätte, veljeni, ettei parjaus pysähdy puolitiehen, että jos kardinaali de Rohanin kevytmielisyys sekoittaa kuningattaren huonoon asiaan, puheet siitä häpäisevät kuningatarta.
— Juuri niin, veljeni, toistan vieläkin, että teitte varsin oikein siinä asiassa, joka koskee kaulanauhaa.
— Mitä? — kysyi kuningas ihmeissään. — Onko olemassa jokin muu asia?
— Tottahan kuningatar on teille puhunut…
— Minulleko… mitä?