— Sire, te tahdotte saattaa minut hämille. Onhan mahdotonta, ettei kuningatar olisi sanonut…
— Mitä sanonut?
— Sire…
— Ahaa, te tarkoitatte kardinaalin kerskauksia, vihjauksia, niitä kirjeitä, joita hän on muka saanut?
— En, sire, en.
— No mitä siis? Niitä puheluitako, joita kuningatar muka on kardinaalille suonut tuossa kaulanauhajutussa?
— En niitäkään, sire.
— Sen vain tiedän, — jatkoi kuningas, — että minussa on kuningattareen ehdoton luottamus, jonka hän ansaitsee ylevällä luonteellaan. Hänen majesteettinsa ei olisi tarvinnut puhua mitään siitä, mitä oli tapahtunut. Hänen olisi ollut helppo maksaa tai antaa toisten maksaa… tai ihmisten puhua. Mutta kun hän jyrkästi keskeytti nämä salaperäiset juonet, joista uhkasi tulla häväistys, on hän samalla todistanut vetoavansa minuun, ennenkuin jättäisi asian julkisuuteen. Minuun hän vetosi, minun huolekseni hän jätti kostaa kunniansa loukkaukset. Ottaessaan minut rippi-isäkseen, tuomarikseen, kuningatar on myös tunnustanut minulle kaikki.
— Hyvä on, — vastasi Provencen kreivi vähemmän hämillään kuin hänen olisi pitänyt olla, sillä hän huomasi kuninkaan vakaumuksen vähemmän vankaksi kuin tämä oli osoittavinaan, — nyt te taas epäilette ystävyyttäni ja kunnioitustani kälyäni kuningatarta kohtaan. Jos kohtelette minua näin epäilevästi, en lopulta osaa muuta kuin vaieta, peläten teidän pitävän minua vihollisena tai syyttäjänä, vaikka esiinnyn puolustajana. Mutta ajatelkaahan, kuinka se on vastoin järkeä. Kuningattaren tunnustus on jo opastanut teidät totuuteen, joka poistaa kälystäni syytöksen. Miksi ette tahtoisi katsahtaa muihinkin totuuksiin, jotka voivat vielä ilmeisemmin näyttää toteen kuningattaren viattomuuden?
— Asian laita on niin, — vastasi kuningas kiusaantuneena, — että teillä aina on aluksi mutkia, jotka eksyttävät.