— Niin juuri… Kääntyväthän kaikkien silmät siihen, mitä kuningatar tekee. Eivätkö nämä silmät, joita ei huikaise päivänpaiste tai majesteetin loisto, näe vielä tarkemmin vaaniessaan yöllä?
— Nyt puhutte katalia asioita, veljeni; olkaa varuillanne.
— Sire, minä toistan sen niin vilpittömällä suuttumuksella, että teidän majesteettinne ottanee siitä aihetta pyrkiä totuuden perille.
— Mutta, monsieur, puhutaanko todellakin, että kuningatar on kävellyt yöllä joidenkuiden seurassa…
— Ei joidenkuiden seurassa, sire, vaan kahden kesken. Jos olisi puhe yleensä seurasta, ei kannattaisi panna huomiota koko juttuun.
Nyt kuningas vihastui kerrassaan.
— Teidän täytyy todistaa, mitä sanotte. Näyttäkää siis toteen, että niin kerrotaan.
— Se on perin helppoa, — vastasi prinssi. — Todistajia on neljä: ensiksi metsästysseuraani kuuluva kapteeni, joka on nähnyt kuningattaren kahtena päivänä… oikeammin kahtena yönä perätysten tulevan puistosta sen portin kautta, joka on lähinnä vartijan asuntoa. Tässä on siitä kirjallinen ilmoitus… allekirjoitettu. Lukekaa itse.
Kuningas otti paperin vavisten, luki ja jätti takaisin veljelleen.
— Saatte nähdä merkillisemmän asiakirjan, sire. Sen on laatinut Trianonin yövartija. Hän ilmoittaa, että yö on ollut rauhallinen, paitsi että Sartoryn metsän puolelta kuului arvatenkin salametsästäjän laukaus; että puistossa on ollut hiljaista paitsi sinä yönä, jolloin hänen majesteettinsa kuningatar siellä käveli erään kavaljeerin saattamana, nojaten hänen käsivarteensa. Kuten näette, selostus on hyvin täsmällinen.