Charny hengitti jälleen. Kuninkaan katse oli käynyt epävarmaksi, ja hänen otsaltaan katosi vähitellen se tavaton uhkaus, jonka tämä yllätys oli nostanut. Sillaikaa Marie-Antoinette etsi jotakin tekosyytä kiukustuneena siitä, että täytyi valehdella, ja tuskissaan, kun ei keksinyt mitään todennäköistä.
Hän oli luullut hillitsevänsä kuninkaan uteliaisuutta tunnustaessaan, ettei voinut kreivin pyyntöön suostua. Hän oli toivonut, että kuulustelu pysähtyisi siihen. Se oli erehdys: jokainen muu nainen olisi ollut kekseliäämpi ja vähemmän jäykkä, mutta hänestä tuntui hirveältä kidutukselta valehdella sille miehelle, jota hän rakasti. Jos hän nyt käyttäisi ilveilyjen kurjia, valheellisia kepposia, tulisi puistojutun kaikkien metkujen ja epätotuuksien lopuksi sellainen ratkaisu, joka olisi sopusoinnussa häpeällisyyden kanssa; se olisi melkein samaa kuin myöntää itsensä syylliseksi… sehän olisi kuolemaakin pahempaa. Hän epäröi yhä ja olisi antanut vaikka henkensä, jotta Charny keksisi jonkin valheen, mutta ritarillinen mies ei siihen pystynyt, eipä sitä edes ajatellut. Hienotunteisena Charny pelkäsi esiintyäkään siinä valossa, että pyrkisi puolustamaan kuningattaren kunniaa.
Mitä tässä olemme kuvanneet monilla, kenties liiankin monilla riveillä, vaikka ainetta olisi runsaasti, sen tuntemiseen ja ilmaisemiseen olivat nämä kolme näyttelijää tarvinneet vain puoli minuuttia.
Marie-Antoinette odotti tuijottaen kuninkaan huuliin sitä kysymystä, joka vihdoin lausuttiin.
— Sanokaapa, madame, mitä armoa herra de Charny niin turhaan pyysi polvistuneena?
Ja ikäänkuin lieventääkseen tämän epäluuloisen kysymyksen tylyyttä kuningas lisäsi:
— Ehkä minä olen teitä onnellisempi, eikä herra de Charnylla silloin liene tarvetta langeta polvilleen minun eteeni.
— Sire, olenhan sanonut, että herra de Charny pyysi minulta mahdotonta.
— Sanokaa ainakin, mitä?
— Mitä voi pyytää polvistuen? — ajatteli kuningatar. — Mitä voidaan minulta pyytää semmoista, etten myöntäisi… Mietitään, mietitään.