— Odotan, — sanoi kuningas.
— Sire, asian laita on niin, että… herra de Charnyn pyyntö on perhesalaisuus.
— Kuninkaalta ei tarvitse mitään salata. Onhan kuningas isäntänä, perheenisänä valtakunnassaan ja huolehtii kaikkien alamaistensa, lastensa kunniasta ja turvallisuudesta, vieläpä silloinkin, — lisäsi Ludvig XVI uhkaavan arvokkaasti, — kun nämä turmeltuneet lapset vainoavat isänsä mainetta ja turvallisuutta.
Kuningatarta kauhistutti tämä viimeinen vaaranuhka.
— Herra de Charny, — huudahti hän järkytettynä, kätensä vavistessa, — herra de Charny tahtoi minulta saada…
— No mitä, madame?
— Lupaa mennä naimisiin.
— Vai niin! — sanoi kuningas, aluksi rauhoittuneena, mutta sitten taas joutuen mustasukkaisen epäluulonsa valtaan.
— Mutta miksi on mahdotonta sallia herra de Charnyn mennä naimisiin? — kysyi hän eikä huomannut, mitä kärsimystä näiden sanojen lausuminen tuotti onnettomalle naiselle ja kuinka Charny kalpeni nähdessään kuningattaren kärsivän. — Eikö hän ole kelpo aatelissukua? Eikö hänellä ole melkoisia varoja? Eikö hän ole kyllin uljas ja komea? Jollei tahdo ottaa häntä sukulaisekseen tai puolisokseen, täytyy olla kuninkaallinen prinsessa taikka jo naimisissa; minusta käy asia vain näissä kahdessa tapauksessa mahdottomaksi. Sanokaa siis, madame, sen naisen nimi, jota herra de Charny haluaa puolisokseen, ja ellei hänellä ole kumpaakaan näistä ominaisuuksista, niin lupaan poistaa esteet… teidän mieliksenne.
Uhkaavan vaaran ajamana yhä kauvemmas ja ensi valheen pakottamana vastasi kuningatar jyrkästi: