Kun sitten kaikki oli päättynyt, kun hän vaihtoi keinotekoiset hymynsä muistoihin, tuskaansa ja tunsi itsensä perin yksinäiseksi, muutti hän pukua, pani päähänsä nauhoilla ja sinisillä kukilla koristetun harmaan hatun, otti ylleen tummanharmaan silkkihameen, nousi vaunuihinsa ja ilman vartijoita, vain yhden kamarirouvan saattamana, käski ajamaan Saint-Denisin luostariin.
Kuningatar saapui perille sillä hetkellä, jolloin kammioihinsa palanneet nunnat olivat ruokasalin hillitystä hälinästä päässeet iltarukouksen edellä vallitsevaan äänettömään mietiskelyyn. Hän pyysi kutsumaan neiti Andrée de Taverneytä puheluhuoneeseen.
Polvistuneena, yllään valkoinen villanuttu, katseli Andrée akkunastaan korkeiden lehmusten takaa nousevaa kuuta, ja tästä iltayön runoudesta hän sai aihetta palaviin, intohimoisiin rukouksiinsa, joita kohotti Jumalan puoleen lievittääkseen sielunsa tuskaa. Täysin siemauksin hän nautti vapaaehtoisen kieltäymyksen katkeraa juomaa. Tätä kidutusta tuntevat vain vahvat sielut; se on samalla kärsimystä ja nautintoa. Se on tuskan puolesta kaikkien tavallisten kärsimysten kaltaista ja päättyy hekumaan, jota tuntee vain silloin, kun jaksaa ylpeydelleen uhrata autuutensa.
Andrée oli omin ehdoin jättänyt hovin, vapaasti luopunut kaikesta, mikä voisi ylläpitää hänen rakkauttaan. Kleopatran lailla ylpeänä hän ei sietänyt sitä ajatustakaan, että Charny ajatteli muuta naista, vaikkapa tämä olisi kuningatar.
Hänellä ei ollut mitään todistetta siitä, että Charny palavasti rakasti toista. Sellaisesta todisteesta hänen mustasukkaisuutensa olisi tosin saanut sen varmuuden, joka voi panna sydämen vuotamaan verta. Mutta eikö hän ollut nähnyt, että Charny sivuutti hänet kylmästi? Eikö hän ollut epäillyt, että kuningatar, tosin ehkä viatonna, piti hyvänään Charnyn ihailun ja tältä saamansa etusijan?
Mitä siis enää kannattaisi jäädä Versaillesiin? Kerjäämäänkö kohteliaisuuksia? Toisten jäljestä poimimaan hymyjä? Saamaan joskus hätätilassa nojata hänen tarjoamaansa käsivarteen, koskea hänen käteensä, kun kuningatar lainaisi kävelyretkellä hänelle Charnyn huomaavaisuutta, ollessaan itse hetkellisesti estettynä sitä vastaanottamasta?
Ei, tälle vaateliaalle sielulle ei sopinut raukkamainen heikkous eikä myöntyväisyys, vaan joko elämä, rakkaus ja etusija tai luostari, hylätty rakkaus ja loukattu ylpeys.
— Ei koskaan, ei koskaan! — toisti ylpeä Andrée itsekseen. — Se, jota yksinäisyydessä rakastan, joka on minulle vain hahmo, muotokuva, muisto, ei koskaan minua loukkaa, vaan aina hymyilee ja aina vain minulle!
Tämän mielialansa nojalla Andrée oli viettänyt niin monta tuskallista, mutta vapaata yötä; senvuoksi hän oli, tuntien onnea saadessaan itkeä, kun heikkous valtasi, ja manata, kun mieli kiihtyi, pitänyt vapaaehtoista poistumista, mikä jätti hänen rakkautensa ja arvonsa eheäksi, parempana kuin että saisi tavata miestä, jota vihasi juuri siksi, että oli pakko rakastaa. Muuten olivatkin nämä puhtaan rakkauden mykät mietiskelyt, yksinäisten haaveiden jumalalliset hurmiot sopivampia ihmisaralle Andréelle kuin Versaillesin loistavat juhlat, pakko nöyristyä kilpailijainsa edessä ja pelko ilmaista sydämeensä kätketty salaisuus.
Kuten sanottu, kuningatar oli Pyhän Ludvigin päivänä saapunut illalla Saint-Denisiin tapaamaan Andréeta, joka haaveili kammiossaan. Kohta ilmoitettiin Andréelle, että luostariin oli tullut kuningatar, joka oli saatettu suureen puheluhuoneeseen ja joka ensi tervehdysten jälkeen ilmoitti haluavansa tavata neiti de Taverneytä.