— Kaikissa tapauksissa teki mieleni, — sanoi hän, — kun olin tullut tapaamaan abbedissaa, puhutella myös teitä ja vakuuttaa, että aina pysyn ystävänänne, lähellä tai kaukana.
Andrée huomasi tämän uuden vivahduksen ja pelkäsi vuorostaan loukanneensa sitä, joka oli tarjonnut ystävyyttä, ja vielä enemmän pelotti häntä se, että kenties oli ilmaissut sydämensä haavan naissilmän alati tarkalle katseelle.
— Teidän majesteettinne suo minulle liiaksikin kunniaa ja iloa, — sanoi hän surumielisesti.
— Älkää niin sanoko, Andrée, — vastasi kuningatar ja puristi hänen kättään; — te raatelette sydäntäni. Eikö siis ole mahdollista, että onnettomalla kuningattarella olisi ystävä, että hän saisi luottaa edes yhteen sydämeen, turvallisesti katsahtaa niin viehättäviin silmiin, kuin teidän, eikä tarvitsisi niiden syvyydessä epäillä itsekkyyttä tai vihankaunaa? Niin, Andrée, kadehtikaa vain kuningatarparkoja, kaikkien omaisuuden, kunnian ja hengen valtiattaria. Voi, kuningattaria he kyllä ovat ja voivat käyttää omanaan kansainsa kultaa ja verta, mutta sydämiä ei koskaan! Niitä he eivät voi ottaa, ne pitää heille antaa.
— Vakuutan teille, madame, — sanoi Andrée heltyneenä tästä lämpimästä puhuttelusta, — että olen teidän majesteettianne rakastanut niin syvästi kuin koskaan voin tässä maailmassa rakastaa.
Ja samalla hän punastui ja laski päänsä.
— Olette… minua… rakastanut! — huudahti kuningatar tarttuen näihin sanoihin kuin lennosta, — Ette siis enää rakasta?
— Oi, madame!
— En pyydä teiltä mitään, Andrée… mutta kiroon luostaria, joka eräistä sydämistä niin pian karkoittaa muiston.
— Älkää syyttäkö sydäntäni, — sanoi Andrée vilkkaasti. — Se on kuollut.