Kuviteltakoon kuningattaren ylpeyttä ja käskevää kopeutta, kun hän edessään näki tämän paholaisen, jota ei vielä täysin tuntenut, mutta jonka kavalaa vaikutusta jo epäili. Kuviteltakoon, millainen nyt oli Marie-Antoinette, vielä lohduton häväistyksen sortamasta rakkaudestaan, musertunut syytöksen painamana, jota ei kyennyt kumoamaan, niin monen kärsimyksen jälkeen valmistuessaan murskaamaan pään siltä kyykäärmeeltä, joka oli häntä pistänyt. Rajaton ylenkatse, vaivoin hillitty suuttumus, loukatun naisen viha toista naista vastaan ja verrattomasti ylempi asema, nämä olivat toisen aseina; sydän täynnä salaperäistä voimaa, pää täynnä keinoja ja epätoivon vimma viimeisenä kiihottimena, ne olivat toisen varuksina.
Kuningatar aloitti ottelun kutsumalla saapuville kaksi kamarirouvaansa, jotka astuivat sisään silmät maahan luotuina, huulet tiiviisti kiinni, kumarrellen hitaasti, kunnioittavasti. Nähdessään nämä naiset rouva de la Motte ajatteli:
— Hyvä, tuossa on kaksi todistajaa, jotka pian saavat lähtöpassin.
— Kah, jopa vihdoin tulitte, madame! — huudahti kuningatar. — Lopulta teidät sittenkin tavattiin.
Jeanne kumarsi toisen kerran.
— Olitte siis piilossa! — jatkoi kuningatar maltittomasti.
— Minäkö piilossa? Ei, madame, — vastasi Jeanne vienolla, hiljaisella äänellä, ikäänkuin kuninkaallisen majesteetin vaikuttama mielenliikutus olisi yksin vaimentanut sen sointua, — en minä ole piillyt; jos niin olisi laita, ei minua olisi tavattu.
— Kuitenkin olette pysynyt poissa. Olkoon sillä menettelyllä mikä nimi tahansa.
— Niin, madame, olen ollut poissa Pariisista.
— Minun luvattani?