— Sama se, mutta voisitte minut vangita ja sitten päästää irti kuudenkymmenen louisdorin hinnasta.
— Ei juuri niinkään, sillä aioimme vaatia kuusikymmentä lisää.
— Ja sanassamme pysymme, — lisäsi toinen, — niin että jos maksatte satakaksikymmentä louisdoria, saatte pitää vapautenne.
— Entä rouva? — kysyi Beausire vavisten.
— Mitä rouvaan tulee, — vastasi paatuneempi poliisi, — niin se on eri juttu.
— Rouva lienee parin sadan louisdorin arvoinen, vai mitä? — yritti Beausire.
Poliisit päästivät taas kamalan honotuksen, jonka Beausire jo oli oppinut käsittämään.
— No kolmesataa… sanoi hän, — neljä, sataa… tuhat louisdoria, kunhan vain jätätte hänet rauhaan.
Beausiren silmät loistivat, kun hän jatkoi:
— Ette vastaa. Tiedätte kyllä, että minulla on rahaa, ja aiotte nylkeä. No, siitä en puhu mitään. Saatte kaksi tuhatta louisdoria, kahdeksanviidettä tuhatta livreä — sehän on teille molemmille koko omaisuus, mutta antakaa rouvani olla rauhassa.