— Tämä nainen on sinulle siis hyvin rakas? — sanoi toinen poliiseista.
Nyt tuli Beausiren vuoro nauraa, ja tämä ivallinen nauru oli niin hirveätä, ilmaisi niin epätoivoista, raadeltuun sydämeen juurtunutta rakkautta, että poliisit rupesivat pelkäämään ja päättivät ryhtyä varokeinoihin karttaakseen vimman purkausta, jota Beausiren villit silmät ennustivat. Molemmat poliisit ottivat esille pistoolit, ojensivat ne Beausiren rintaa kohti ja sanoivat:
— Vaikka maksaisit sata tuhatta écutä, emme luopuisi tästä naisesta. Kardinaali de Rohan maksaa hänestä viisisataa tuhatta livreä ja kuningatar miljoonan.
Beausire loi taivasta kohti katseen, joka olisi hellyttänyt minkä pedon hyvänsä, mutta ei poliisia.
— Ja nyt matkalle, — sanoi toinen poliisi. — Teillä on kaiketi jotkin ajoneuvot. Käskekää siis valjastamaan rouvaa varten; voittehan ainakin sen verran tehdä hänen hyväkseen.
— Kun olemme siivoja veitikoita, ei hänen tarvitse meidän puoleltamme mitään pelätä, — lisäsi toinen. — Näön vuoksi pitää teidänkin seurata, mutta matkalla käännämme päämme toisaalle ja te hyppäätte vaunuista maahan, emmekä ole huomaavinamme pakoanne, ennenkuin olette päässyt sata askelta edelle. Eikö se ole ystävällistä?
Beausire vastasi ainoastaan;
— Minne hänet viedään, sinne minäkin tulen. Hänestä en tässä elämässä eroa.
— Etkä toisessakaan, — lisäsi Oliva kauhun jäykistämänä.
— Sitä parempi, — sanoi toinen poliisi. — Mitä useampia vankeja herra de Crosne saa, sitä enemmän hän riemastuu.