Mutta tämän häpeällisen juonen onnistumiseksi oli tarpeen, että kuningatarkin esiintyisi tässä näytelmässä, ja hänelle annettiin inhottavin, kehnoin, majesteetin arvoa enimmin alentava osa, hänet kun pantiin kevytmieliseksi, keimailevaksi naiseksi, joka huvittelee ilveilyllä. Jeanne näet selitti, että nämä kävelyt oli ennakolta ilmoitettu Marie-Antoinettelle, joka pensaiden takaa naurusta pakahtumaisillaan kuunteli rakastuneen kardinaalin intohimoisia lemmenpurkauksia. Tällaisen puolustuksen valitsi itselleen tämä kunnoton nainen, joka ei enää tiennyt, miten salaisi varkautensa; hän otti suojakseen kuninkaallisen vaipan, joka oli kudottu Maria Teresian ja Marie Leczinskan maineesta.
Kuningatar oli sortua tähän viimeiseen syötökseen, jonka valheellisuutta ei voinut todistaa. Hän ei sitä voinut, koska Jeanne uhkasi äärimmäisessä hädässä paljastaa ne lemmenkirjeet, jotka kardinaali oli kirjoittanut kuningattarelle, ja koska hänellä todella oli hallussaan nämä hurjaa intohimoa uhkuvat kirjeet. Lisäksi ei hän sitä voinut sen vuoksi, että vaikka Oliva tunnusti joutuneensa puistoon Jeannen opastamana, hän ei silti saattanut väittää, oliko ketään kuuntelemassa pensasaidan takana vai eikö. Ja lopuksi oli kuningattaren mahdotonta todistaa viattomuuttaan sen vuoksi, että niin monen teki mieli uskoa näitä häpeällisiä valheita.
47.
Viimeinenkin toivo mennyt.
Kun Jeanne oli tällä tavoin vääntänyt asian, niin saattaa ymmärtää, ettei voitu päästä totuuden perille. Vaikka parikymmentä luotettavaa todistajaa oli varmentanut, että hän oli kavaltanut timantit, ei hän sittenkään alistunut esiintymään tavallisena varkaana. Hän tahtoi, että joku muukin häväistäisiin hänen kanssaan. Hän uskotteli itselleen, että huhu Versaillesin häpeäjutusta jättäisi syrjään hänen rikoksensa ja että jos hänet tuomittaisiinkin, maailman huomio etusijassa kohdistuisi kuningattaren häpeään.
Tämä suunnitelma oli väärin laadittu. Kun kuningatar avoimesti suostui molempien asiain tutkimiseen ja kardinaali alistui kuulusteluun, tutkintoon ja häväistykseen, riistivät he viholliseltaan sen viattomuuden sädekehän, jolla hän niin mielellään koristi ulkokultaista vaiteliaisuuttaan. Mutta kummallista oli, että yleisön piti joutua näkemään, kuinka oikeudenkäynnissä ei kukaan asianomainen jäänyt syyttömäksi, eipä edes nekään, jotka tuomioistuin vapautti.
Lukuisten vastakkaiskuulustelujen jälkeen, joissa kardinaali oli aina ollut tyyni ja kohtelias, jopa Jeanneakin kohtaan, kun taas tämä oli esiintynyt rajuna ja häijynä kaikkia vastaan, oli yleinen mielipide, samoin kuin tuomarien yksityinen käsitys lopullisesti vakaantunut.
Kaikki väitteet olivat käyneet miltei mahdottomiksi ja kaikki tiedot olivat kerätyt. Jeanne huomasi, ettei ollut saanut tuomareihin tehdyksi minkäänlaista vaikutusta. Hän kokosi siis vankilan hiljaisuudessa voimiaan ja toiveitaan. Kaikilta niiltä, jotka ymmärsivät tai palvelivat herra de Bréteuilia, sai Jeanne sen neuvon, että piti säästää kuningatarta ja säälimättä syyttää kardinaalia. Mutta niiltä, joilla oli suhteita kardinaaliin, hänen mahtavalta suvultaan, tämän jutun puolueellisilta tuomareilta ja monikeinoiselta papistolta tuli rouva de la Mottelle se neuvo, että piti ilmaista koko totuus, paljastaa hovijuonet ja nostaa semmoinen melu, joka huimaisi kruunupäitä. Tämä ryhmä koetti pelottaa Jeannea huomauttaen, mitä hän jo muutenkin tiesi, nimittäin että enemmistö tuomioistuimen jäseniä oli kardinaalin puolella ja että hän, Jeanne, tarpeettomasti sortuisi taistelussa; kun hän jo oli puolitiessä perikatoaan kohti, pitäisi hänen olla helpompi alistua tuomittavaksi timanttijutussa kuin aiheuttaa syytettä majesteettirikoksesta, jollainen kummitus vielä uinui vanhanaikaisten lakien turvissa ja oikeudenkäyntiin ilmestyessään toi hirsipuun mukanaan.
Tämä puolue näytti voittamattomalta. Siihen olikin syytä. Kansan innostus kannatti sitä kardinaalin eduksi. Miehet ihailivat hänen malttiaan, naiset hänen vaiteliaisuuttaan. Miehiä loukkasi se, että häntä oli niin katalasti petetty; naiset eivät tahtoneet sitä uskoa. Lukuisten ihmisten kannalta ei Olivaa ollutkaan, vaikka hän eli ja vaikka hän oli tunnustanut ja ulkonäöltä muistutti kuningatarta, taikka he selittivät, että kuningatar oli hänet tätä varten jostakin hankkinut.
Jeanne otti tämän kaiken huomioon. Hänen omat asianajajansakin hylkäsivät hänet, eivätkä tuomarit salanneet inhoaan häntä vastaan. Rohanin suku ahdisti häntä tuimasti, ja yleinen mielipide halveksi häntä. Silloin hän päätti vielä kerran iskeä hämmentääkseen tuomareitaan, säikäyttääkseen kardinaalin ystäviä ja kuohuttaakseen yleistä vihaa Marie-Antoinettea vastaan. Hoviin nähden hänellä oli seuraava keino: uskotella, että hän yhä oli säästänyt kuningatarta ja paljastaisi kaikki, jos häntä kidutettaisiin äärimmäiseen asti. Mitä taas tulee kardinaaliin, piti uskotella, että hän vaitiolollaan tahtoi olla kardinaalin vertainen hienotunteisuudessa; mutta kohta kun kardinaali puhuisi, seuraisi hän esimerkkiä, ja silloin he molemmat paljastaisivat syyttömyytensä ja totuuden. Tämä ei oikeastaan ollut muuta kuin yhteenveto hänen menettelystään oikeudenkäynnissä. Mutta vanhaakin ruokaa voidaan uudistaa uusilla mausteilla, ja kreivitär osasikin uudestaan virittää molemmat metkunsa. Hän näet laati kuningattarelle seuraavan kirjeen, jonka sanamuoto jo yksistään ilmaisee laadun ja tarkoituksen: