— Suokoon Jumala hänelle vapauden, — sanoi Beausire ilosta vavisten, — ja seuraavana päivänä on Nicole Legayn nimenä Beausire, mikä on pojan ja minunkin nimeni.
— Siihen saakka olette vaarassa, — väitti Guyon, — sillä muistaakseni teitä etsitään.
— En minä ainakaan anna teitä ilmi, — sanoi tohtori.
— En minäkään, — sanoi kätilö.
— Yhtä vähän kuin minä, — sanoi pappi.
— Ja jos minut annettaisiinkin ilmi, — jatkoi Beausire niin innoissaan kuin marttyyri, — kärsisin vaikka teilauksen siitä riemusta, että saan tunnustaa pojan omakseni.
— Jos hänet teilataan, — kuiskasi Guyon kätilölle esiintyen mielellään sukkelana, — ei syynä ole ainakaan se, että hän sanoo olevansa pikku Toussaintin isä.
Tämän pilan jälkeen, jolle rouva Chopin hymyili, ryhdyttiin merkitsemään kirkonkirjaan pikku Beausirea koskevat tiedot. Beausire kirjoitti tunnustuksensa mahtipontiseen, hieman liian monisanaiseen muotoon, kuten on asian laita tekijän ylpeillessä kyhäyksestään. Sitten hän luki sen uudestaan, pani välimerkit, piirsi allekirjoituksen ja todistutti sen neljällä läsnäolevalla henkilöllä. Vielä tarkastettuaan kirjoitusta hän syleili poikaansa, joka oli asianmukaisesti kastettu, pisti ristiäispuvun alle kymmenkunnan louisdoria, kiinnitti kaulaan sormuksen, joka oli tarkoitettu lahjaksi äidille, ja ylpeänä kuin Xenofon mainiolla peräytymisretkellään aukaisi sakariston oven päättäen olla käyttämättä mitään juonta poliisien välttämiseksi, jos niistä joku olisi kyllin epäinhimillinen hänet vangitsemaan tällä hetkellä.
Kerjäläisten parvi ei ollut kirkon portailta poistunut. Jos Beausire olisi katsellut heitä kiinteämmin, olisi hän ehkä tuntenut heidän joukossaan toisen niistä kahdesta, jotka olivat syynä hänen vastoinkäymiseensä; mutta kukaan ei liikahtanut. Hänen jaeltuaan uudestaan kolikoita kuului eri puolilta huutoja: Jumala teitä siunatkoon! ja onnellinen isä pääsi pujahtamaan Saint-Paulin kirkosta kaikin puolin aatelismiehen tapaisena, jota seurakunnan köyhät kunnioittavat, rakastavat, siunaavat ja ylistävät. Kasteen todistajat palasivat vaunuihinsa ja poistuivat ihmetellen tätä tapausta.
Eräässä kadunkulmassa vaanien ehti Beausire vielä lähettää pojalleen lentosuukkosen, ja kun hänen sydämensä näin oli saanut kyllin purkaa tunteitaan ja vaunut olivat näkyvistä kadonneet, päätti hän olla kiusaamatta sallimusta tai poliisia ja palasi turvapaikkaansa, jonka tunsivat vain hän itse, Cagliostro ja herra de Crosne. Sillä poliisiministeri oli myös pitänyt Cagliostrolle antamansa lupauksen, ettei sallisi häiritä Beausirea.