Kun lapsi oli tuotu takaisin Bastiljiin ja rouva Chopin kertonut näin merkillisen seikkailun Olivalle, pisti tämä Beausiren sormuksen paksuimpaan sormeensa, hyrähti itkuun, hyväili lastaan, jolle jo haettiin imettäjää, ja sanoi:
— Kerran kuulin, kuinka herra Gilbert, herra Rousseaun oppilas, sanoi hyvän äidin velvollisuutena olevan itse imettää lastaan. Minä tahdon siis imettää poikaani ja olla ainakin hyvä äiti; onhan se edes jotakin.
49.
Häpeäpenkki.
Pitkällisten kuulustelujen jälkeen oli vihdoinkin tullut se päivä, jolloin oli julistettava parlamentin tuomio yliprokuraattorin loppuväitöksen perusteella. Lukuunottamatta kardinaalia oli kaikki syytetyt tuotu Conciergerie-vankilaan, jotta he olisivat likempänä istuntosalia, jossa käsittely alkoi joka aamu kello seitsemän.
Tuomarien edessä, joiden esimiehenä oli ensimäinen puheenjohtaja d'Aligre, olivat syytetyt koko ajan esiintyneet samoin kuin ennen tutkintavankeudessa, Oliva vilpittömänä ja arkana, Cagliostro levollisena, suuremmoisena ja joskus säteillen salaperäistä hohtoa, johon hänen teki mieli pukeutua, Villette nolona, raukkana ja itkusilmin, Jeanne julkeana, silmien salamoidessa, aina uhkaavana ja myrkyllisenä. Kardinaali pysyi yhä koruttomana, miettivänä, velttona.
Jeanne oli pian tottunut Conciergerien tapoihin; mielistelyllä ja juonillaan hän oli voittanut puolelleen vartijattarensa ynnä tämän miehen ja pojan. Siten hän oli saanut mukavamman olon ja enemmän vapautta. Tarvitseehan apina enemmän tilaa kuin koira, juoniniekka enemmän kuin rehellinen ihminen.
Oikeudenkäynti ei saattanut Ranskalle paljastaa mitään uutta. Aina vain oli puhe samasta kaulanauhasta, ja sen oli julkeasti varastanut jompikumpi niistä kahdesta syytetystä, jotka syyttivät toisiaan. Koko kysymys koski nyt sitä, kumpi oli varas. Ranskalaisten taipumus äärimmäisyyksiin, mikä siihen aikaan oli erityisen kiihkeä, oli todelliseen oikeudenkäyntiin liittänyt toisen.
Nyt kiisteltiin näet siitä, oliko kuningattarella oikeus vangituttaa kardinaali ja syyttää häntä uhkarohkeista epäkohteliaisuuksista. Jokaisesta Ranskan politikoitsijasta oli tämä jutun lisäke pääasia. Oliko kardinaali luullut voivansa kuningattarelle lausua, mitä oli lausunut, ja toimia hänen nimessään, kuten oli tehnyt? Oliko hän ollut Marie-Antoinetten salaisena asiamiehenä, jota ei enää tunnustettu, kun asiasta nousi hälinä? Lyhyesti sanoen, oliko kardinaali kuningattareen nähden toiminut hyvässä uskossa ja luottamusmiehenä?
Jos hän oli toiminut hyvässä uskossa, oli kuningatar tietysti syypää näihin tuttavallisuuden ilmauksiin, vaikka viattomiinkin, joita hän ei myöntänyt tosiksi, mutta joita rouva de la Motten salaviittausten mukaan oli tapahtunut. Ja olivatko muuten yleisen mielipiteen kannalta, joka ei vähääkään säästä, viattomia sellaiset tuttavallisuudet, joita täytyy kieltää puolisonsa, ministeriensä ja alamaistensa edessä?