— Voi, te ette ymmärrä minua! Luuletteko minua niin kateelliseksi tai häijyksi, että toivoisin onnettomuustovereilleni pahaa? Hyvä Jumala, pääsköön kardinaali vapaaksi… Mutta pitäisihän minunkin saada tietää… Uskokaa minua, ystävä, juuri epätieto tekee minut näin kummalliseksi.
Hubert ja hänen vaimonsa katsahtivat toisiinsa ikäänkuin neuvotellakseen, mitä nyt oli tehtävä. Jeannen silmistä lennähti vasten tahtoakin salavihkainen katse, joka pidätti heitä päätöksen tekemisestä.
— Miksi olette vaiti? — huudahti Jeanne huomaten virheensä.
— Me emme mitään tiedä, — vastasivat he hiljaa.
Silloin kutsuttiin Hubert tulemaan ulos. Hänen vaimonsa jäi nyt yksin Jeannen kanssa ja koetti häntä viihdyttää. Mutta kaikki oli turhaa, sillä vangin ajatukset ja huomio kääntyivät ulkoa kuuluviin ääniin, joita hän tajusi kuumeisesti herkistyneellä aistilla. Kun vartijatar ei voinut häntä estää katselemasta ja kuuntelemasta, jätti hän asian sikseen.
Äkkiä syntyi torilla kova melu ja vilkas liike. Kansanjoukko aaltoili takaisin sillalle, aivan rantakadulle asti, päästäen niin pitkällisiä ja yhä toistuvia huutoja, että Jeannea oikein pelotti. Lakkaamattomat huudot kohdistuivat avonaisiin vaunuihin, joiden hevoset pikemmin ihmisparven kuin ajajan hillitseminä saattoivat vain askel askeleelta raivata itselleen tietä. Vähitellen painautui joukko yhä likemmäksi vaunuja, ja pian se kantoi hartiainsa ja käsivarsiensa voimalla korkealla ilmassa sekä hevosia ja vaunuja että molempia näissä ajavia henkilöitä. Heleimmässä auringonpaisteessa, kukkassateessa ja vihannoivien oksien kupukaton alla, jota tuhannet kädet pitivät ylhäällä, tunsi kreivitär ne kaksi henkilöä, jotka näin lumosivat ihmisparvea.
Toinen, joka oli kalpea voitonriemusta ja säikähtänyt kansansuosiosta, istui vakavana, hämillään, vapisevana. Naiset kiipesivät pyörien kehille, tarttuivat hänen käsiinsä saadakseen niitä suudella ja vimmatusti kilpaillen kokivat riuhtaista palasia hänen pitsikalvosimistaan, joista olivat maksaneet ihanimmilla, harvinaisimmilla kukilla. Toisilla oli vielä parempi onni, kun olivat päässeet vaunujen takalaudalle lakeijain väliin, ja sieltä he, raivattuaan tieltään kaikki rakkaudenpurkauksia häiritsevät esteet, tarttuivat jumaloimansa miehen päähän, painoivat siihen kunnioittavan ja samalla intohimoisen suudelman ja laskeutuivat sitten maahan jättääkseen tilaa toisille onnellisille. Tämä ihailtu mies oli kardinaali de Rohan.
Hänen mehevä, iloinen ja vilkas seuralaisensa sai osakseen tosin vähemmän myrskyistä, mutta suhteellisesti yhtä imartelevaa suosiota. Hänelle kaikui tervehdykseksi eläköön-huutoja; naisten kilpaillessa kardinaalista huusivat miehet: — Eläköön Cagliostro!
Tämän huumauksen vuoksi kesti melkein puoli tuntia, ennenkuin kulkue ehti Pont-au-Change-sillan poikki, ja sen ylimmälle kohdalle saakka voi Jeanne pitää voitonsankareita silmällä. Häneltä ei jäänyt pieninkään yksityisseikka huomaamatta. Kun yleisö näin osoitti ihastustaan kuningattaren uhreille, joiksi heitä nimitettiin, herätti se Jeannessa hetkiseksi iloa, mutta pian hän ajatteli:
— He ovat siis vapaita, heihin nähden on kaikki muodollisuudet täytetty. Mutta minä en vielä tiedä mitään. Miksi ei minulle mitään ilmoiteta?