— Kukkavihon hän saa, — lausui ohikulkeva nainen, — ja sata muuta lisää, se kunnon mies! Jos vain likelle pääsen, niin suutelen häntä!
— Ja minä myös, — sanoi eräs seuralaisista.
— Ja minä tahdon, että hän suutelee minua, — virkkoi kolmas.
— Kenestä he puhuvat? — tuumi Jeanne.
— Hän onkin komea mies, niin että makusi ei ole lainkaan huono, — sanoi neljäs nainen.
Ja he katosivat tiehensä.
— Taas oli puhe kardinaalista; aina vain hänestä, — mutisi Jeanne. — Varmaankin hänet on vapautettu!
Ja hän lausui nämä sanat niin alakuloisesti ja samalla vakavasti, että Hubertin väki, joka ei tietenkään tahtonut herättää eilisen tapaista myrskyä, huomautti hänelle:
— Miksi ette soisi, madame, että se vankiparka julistetaan syyttömäksi ja vapautetaan?
Jeanne huomasi saaneensa iskun ja varsinkin isäntäväkensä käytöstavan muuttuneen. Kun hän ei tahtonut menettää heidän myötätuntoaan, sanoi hän: