Jeanne astui epäröivän miehen luo ja näki käytävän päässä samat oikeudenpalvelijat, jotka oli ensin huomannut alhaalla.
— Mutta sanokaa jo, — huusi hän levotonna, — miksi minut viedään kansliaan?
— Madame, puolustajanne, herra Doillot, tahtoo teitä puhutella.
— Kansliassa? Miksi ei täällä, vaikka hän on niin usein saanut tulla tänne?
— Madame, herra Doillot on saanut Versaillesista kirjeitä ja tahtoo teille ilmoittaa mitä niissä on.
Jeanne ei huomannut, kuinka ristiriitainen tämä vastaus oli; hänen mieltänsä kiinnitti vain pari sanaa: kirjeitä Versaillesista. Varmaankin ne olivat hovista, ja asianajaja oli tullut itse ne tuomaan.
— Olisiko kuningatar puhunut kuninkaalle minun puolestani, kun tuomio oli julistettu? Tai olisikohan…
Mutta mitä apua oli arvailemisesta? Siihen ei nyt ollut aikaa, eikä se ollut tarpeenkaan, kun parin minuutin päästä asia kuitenkin selviäisi. Sitäpaitsi vanginvartija hätäili ja helisti avaimiaan ikäänkuin viitatakseen, että nyt oli toteltava hyvällä tai pahalla.
— Malttakaa vielä hetkinen, — sanoi Jeanne. — Näettehän, että olin jo riisuutumassa mennäkseni vähän levolle; näinä viime päivinä olen niin rasittunut.
— Voin kyllä odottaa, madame, mutta huomatkaa, että herra Doillotilla on kiire.