Jeanne sulki ovensa, otti ylleen siistimmän hameen, kääriytyi vaippaan ja järjesti kiireesti tukkansa. Näihin valmistuksiin kului tuskin viittä minuuttia. Hän aavisti sydämessään, että herra Doillot toi hänelle käskyn matkustaa suoraa päätä ja auttaisi häntä pääsemään Ranskan halki mukavasti ja huomaamatta. Tietysti oli kuningatar pitänyt huolta siitä, että hänen vihollisensa toimitettaisiin maasta pois niin pian kuin suinkin. Nyt tuomion jälkeen piti kuningattaren karttaa ärsyttämästä tätä vastustajaansa, sillä jos pantteri on kahleissa vaarallinen, kuinka pelottava se onkaan vapaana? Näissä suloisissa ajatuksissa Jeanne melkein lensi vartijansa perässä, kun tämä opasti häntä alakertaan pikku portaita myöten, joita hän kerran ennen oli astunut mennessään oikeussaliin. Mutta vartija ei nyt saattanut häntä saliin asti eikä kääntynyt edes vasemmalle, missä oli kanslia, vaan pysähtyi pienen oikeanpuolisen oven eteen.
— Minne te menette? — kysyi Jeanne. — Onhan kanslia tuolla puolen.
— Tulkaa, tulkaa, madame, — sanoi vartija herttaisesti. — Herra Doillot odottaa teitä täällä.
Hän astui ovesta ensin itse ja veti perässään vankia, joka kuuli jykevien salpojen paukahtaen menevän kiinni, kun ovi oli jälleen sulkeutunut. Jeanne hätkähti, mutta kun hän ei pimeältä nähnyt vielä ketään, ei hän uskaltanut enempää kysyä. Hän astui muutaman askeleen ja pysähtyi. Sinertävän valon vuoksi tuntui tässä huoneessa samalta kuin hautaholvissa. Päivänvaloa tihkui ylhäältä vanhanaikaisen rautaristikon lävitse, ja hämähäkinseittien ja ikivanhain tomukerrosten puhki pääsi vain joku kalpea auringonsäde luomaan heijastustaan kiviseinille.
Jeannen tuli äkkiä vilu; hänestä tuntui täällä kostealta, ja vartijan kolkko ilme ennusti jotakin kauheaa. Toistaiseksi hän oli kahden kesken vartijansa kanssa näiden neljän seinän sisällä, jotka akkunanpuitteista pursunut vesi oli maalannut vihreiksi ja kostea ilma, saamatta koskaan auringon kuivattavaa lämpöä, peittänyt homeella.
— Monsieur, — sanoi Jeanne vihdoin, koettaen tukahuttaa värisyttävää kauhuaan, — mitä me kaksi täällä teemme? Missä on herra Doillot, jonka luo lupasitte minut viedä.
Vartija oli ääneti ja kääntyi katsomaan, oliko se ovi, josta he olivat tulleet sisään, asianmukaisesti suljettu. Jeanne seurasi tätä liikettä kauhu mielessä. Äkkiä hänessä heräsi se ajatus, että hänellä oli nyt, kuten sen ajan hirvittävissä romaaneissa joskus kuvattiin, edessään muuan niitä petomaisia, naisvankeihinsa ihastuneita vartijoita, jotka vähää ennen, kuin saalis pääsee häkin avatusta ovesta, ilmestyvät kauniin uhrinsa tyranniksi ja tarjoovat vapautta rakkauden vastineeksi. Mutta Jeanne oli väkevä eikä pelännyt yllätyksiä; hänessä ei myöskään ollut sielun häveliäisyyttä. Hänen mielikuvituksensa taisteli voitollisesti Crébillon nuoremman ja Louvetin viisastelevia oikkuja vastaan. Silmät hymyssä hän astui suoraan vartijaa kohti.
— Mitä te vaaditte, ystäväiseni? — kysyi hän. — Onko teillä minulle jotakin sanomista? Kun vanki on likellä vapautustaan, ei ole aikaa pitkiin puheisiin. Minusta vain tuntuu, että olette valinnut jokseenkin kolkon yhtymäpaikan.
Avaimia pitelevä mies ei vastannut, sillä hän ei ymmärtänyt vaan istuutui ääneti uuninnurkkaan ja odotti.
— Vielä kerran kysyn, — jatkoi Jeanne, — mitä meillä on täällä tekemistä.