Oven ulkopuolella, missä joukko sotamiehiä hillitsi ihmislaumaa, tuli näkyviin se piha, jota sanottiin mestauspaikaksi, ja pari, kolme tuhatta katselijaa, jotka uteliaisuus oli sinne houkuttanut, kun oli huomattu valmisteltavan mestauslavaa.
Noin kahdeksan jalan korkuisella lavalla kohosi mustaksi maalattu, rautarenkailla varustettu paalu ja sen päässä oli puutaulu, jossa oleva kirjoitus oli, varmaankin käskystä, koetettu raappia pois. Lava oli ilman kaiteita, ja sille noustiin portaita myöten, joista myös puuttui käsipuu. Aitauksena oli ympärillä vain oikeudenpalvelijain pistimiä, jotka teräväkärkisen ristikon tavoin sulkivat pääsyn sen luokse.
Kun ihmisparvi näki vankilan porttien aukenevan ja komisarioiden sauva kädessä ja sihteerin papereineen tulevan sieltä ulos, alkoi se aaltoileva liike, jonka vuoksi sitä verrataan lainehtivaan mereen. Kaikkialta huudettiin: tuolla hän on! ja samalla kuului rikollista kohtaan perin epäkunnioittavia nimityksiä; jotkut tekivät tuomareista pahanilkisiä huomautuksia. Sillä Jeanne oli ihan oikeassa: tuomittuna hän oli todella päässyt erään ryhmän suosioon. Oli näet niitä, jotka pari kuukautta sitten olivat häntä halveksineet, mutta olisivat suoneet hänen pelastuvan sen nojalla, että hän esiintyi kuningatarta vastaan.
Mutta herra de Crosne oli ottanut kaikki huomioon. Tämän katsomon ensi riveihin oli päästetty sitä yleisöä, joka kannatti näytelmän kustannusten maksajia. Hartevien poliisien vieressä nähtiin siellä naisia, jotka olivat kardinaalin hartaimpia ihailijoita. Oli keksitty keino käyttää kuningattaren hyväksi sitä suuttumusta, jota oli häntä vastaan herätetty. Ja ne, jotka Marie-Antoinettea vihaten olivat niin kovasti paukuttaneet käsiään Rohanin prinssille, tulivat nyt viheltämään ja herjaamaan rouva de la Mottea, joka ei osannut pitää omaa ja kardinaalin asiaa yhteisenä.
Siitä oli seurauksena, että hänen näyttäytyessään pienellä torilla raivoisat huudot: Alas Motte! Alas väärentäjä! olivat enemmistönä ja lähtivät vahvimmista keuhkoista. Myöskin sattui, että kun jotkut yrittivät ilmaista sääliään Jeannelle tai suuttumustaan tuomion ankaruudesta, hallien myyjättäret luulivat heitä kardinaalin vastustajiksi ja poliisit taas kuningattaren vihamiehiksi ja että sellaiset huutajat siis kaksinkertaisesta syystä saivat selkäänsä molemmilta sukupuolilta, joiden intohimo vaati rikollisen rääkkäämistä. Jeannen voimat olivat lopussa, mutta ei hänen raivonsa. Hän herkesi kirkumasta, kun paljoa kovempana kuului melu ja tappelu, mutta kirkkaalla, kaikuvalla äänellään hän lausui muutamia sanoja, jotka taikavoimalla vaiensivat kaiken hälinän.
— Tiedättekö, kuka minä olen? — huusi hän. — Tiedättekö, että minussa on kuningattaren verta? Tiedättekö, ettei tässä kosteta rikolliselle, vaan kilpailijalle, eikä ainoastaan kilpailijalle, vaan rikostoverille?
Nyt hänet paraiksi keskeyttivät ne huudot, jotka tulivat herra de Crosnen ymmärtävimpien kätyrien taholta. Mutta Jeanne oli jo herättänyt, ellei mielenkiintoa, niin ainakin uteliaisuutta, ja tällaisen kansanjoukon jano on tyydytettävä. Jeannelle todisti nyt syntynyt hiljaisuus, että tahdottiin häntä kuunnella.
— Niin, — toisti hän, — minulle kostetaan, kun olen rikostoveri, sillä minä tunnen salaisuuksia…
— Varokaa — kuiskasi hänelle kirjuri.
Jeanne kääntyi. Pyövelillä oli raippa kädessä. Sen nähdessään Jeanne unohti puheensa, vihansa ja halunsa päästä kansanjoukon suosioon, ajatellen vain häväistystä, peläten vain tuskaa.