— Armoa, armoa! — huusi hän vihlovalla äänellä.
Vastaukseksi kuului räikeitä ivahuutoja. Huumaantuneena tarttui Jeanne pyövelin polviin ja sai kiinni hänen kädestään. Mutta mies kohotti toisen kätensä ja sipaisi raipalla hiljaa kreivittären hartioita. Omituista! Tämä nainen, joka olisi ruumiillisesta tuskasta musertunut, ehkä talttunut, sai uusia voimia huomatessaan, että häntä säästettiin. Hän ryntäsi pyövelin apulaista vastaan ja yritti syöstä hänet kumoon paiskatakseen hänet lavalta maahan. Mutta samassa hän peräytyi. Miehellä oli kädessään tulikuuma rauta, jonka oli juuri temmannut palavasta hiiliastiasta. Hän kohotti poltinrautaansa, ja sen levittämä kuumuus pakotti Jeannen heittäytymään taaksepäin sydäntäsärkevästi kirkuen.
— Poltetaan raudalla, — huusi hän, — poltetaan! Koko kansa vastasi hänen huutoonsa hurjasti ulvoen.
— Niin, niin, — rääkyi kolme tuhatta ääntä.
— Auttakaa, auttakaa! — parkui Jeanne kuin mieletön ja koetti vapautua nuorista, joilla hänen kätensä olivat sidotut.
Mutta samassa pyöveli repäisi Jeannen puvun rikki olkapään kohdalta, kun ei muuten saanut sitä auki, ja koki toisella kädellään vavisten työntää vaateriekaleita syrjään ja toisella tarttua apulaisen tarjoomaan hehkuvaan rautaan. Jeanne syöksyi taas tämän miehen kimppuun ja pakotti hänet väistymään, sillä apulainen ei uskaltanut häneen koskea. Huomatessaan, että kamalaa työkalua oli vaikea saada, pyöveli alkoi kuunnella, tulisiko kansan taholta pilkkahuutoja häntä itseään vastaan, sillä hänessä oli herännyt itserakkaus.
Katselijat kiihtyivät ja ihailivat naisen uljasta vastarintaa, mutta samalla heitä värisytti pidätetty maltittomuus; kirjuri oli laskeutunut lavalta, eivätkä sotamiehet tienneet, mitä oli tehtävä. Kaikkialla oli sekasortoa ja hämmennystä, joka näytti uhkaavalta.
— Tehkää siitä loppu! — karjaisi muuan ääni etumaisten joukosta.
Se oli käskevä ääni, jonka pyöveli varmaankin tunsi, sillä voimakkaalla sysäyksellä hän kaatoi Jeannen, koukisti häntä kasaan ja taivutti vasemmalla kädellä hänen päätään taaksepäin. Mutta Jeanne ponnahti pystyyn leimuavampana kuin uhkaava tulikuuma rauta ja huusi äänellä, joka kuului yli kaiken hälinän ja pyövelien kömpelyyttä kiroavien huutojen:
— Pelkureita te ranskalaiset olette! Ette puolusta minua, vaan sallitte rääkätä!