— Vait! — huusi kirjuri.
— Vait! — huusi komisario.
— Minäkö vaikenisin? — riehui Jeanne. — Mitä minulle tehdään, jos puhun?… Niin, oma syyni on, jos tämän häväistyksen kestän.
— Ahaa, — huusi joukko, joka käsitti tämän tunnustuksen väärin.
— Vait! — toisti kirjuri.
— Niin, oma syyni, — jatkoi Jeanne yhä kiemurrellen, — sillä jos olisin tahtonut puhua…
— Vait! — kiljuivat nyt yhtaikaa kirjuri, komisariot ja pyövelit.
— Jos olisin sanonut kaikki, mitä kuningattaresta tiedän, niin… minut hirtettäisiin eikä häväistäisi.
Enempää hän ei ehtinyt sanoa, sillä komisario hyppäsi lavalle muutamien poliisien seuraamana, jotka panivat riehaantuneen naisen suuhun kapulan. Läähättävänä, murjottuna, kasvot pöhöttyneinä, tummansinisinä ja verisinä hänet luovutettiin pyövelien käsiin, joista toinen taas oli painanut uhrinsa kyyryyn; samalla hän tarttui rautaan, jonka apulainen ehti hänelle ojentaa.
Mutta Jeanne käytti notkeana kuin käärme hyväkseen sitä hetkeä, jolloin vain yksi koura piteli häntä niskasta; hän syöksähti pystyyn viimeisen kerran, kääntyi kuin hulluna riemusta, tarjosi pyövelille rintaansa ja loi häneen uhmaavan katseen, niin että hirvittävä, olkapäätä tavoittava ase osui oikeanpuoliseen rintaan, painoi savuavan, syvälle uppoavan vaon verekseen lihaan ja huolimatta suukapulasta kiristi, uhrin suusta sellaisen ulinan, jota ei ihmisääni osaa jäljitellä. Jeanne sortui nyt tuskaan ja häpeään. Hänet oli voitettu. Sitten ei hänen huuliltaan enää kuulunut ainoatakaan ääntä, eivätkä jäsenet edes värähtäneet; hän oli tällä kertaa todella pyörtynyt. Pyöveli nosti hänet kuin taakan hartioilleen ja kantoi pois laskeutuen horjuvin askelin häpeän portaita myöten.