— No, no, — keskeytti kyllästyneenä se, jonka nimi oli Maximilien. — Minä en yhdy johtopäätöksiinne, kun niissä ei ole järkeä.
— Hm! — mumisi toinen. — Lopulta te joudutte sille kannalle kuin äskeiset hölmöt, jotka luulivat nähneensä, kuinka rouva de la Motte merkittiin poltinraudalla. Mutta se olisikin oikkujenne tapaista. Sanoittehan juuri, ettei se ollut rouva de la Motte.
— Sitä en vieläkään usko, — vastasi nuori mies naurahtaen, — mutta se nainen ei myöskään ollut sellainen rikollinen kuin luulottelette.
— No kuka sitten? Antakaa kuulla, kuka se nainen oli, johon tuolla äsken lyötiin häpeäleima rouva de la Motten asemesta?
— Kuningatar! — vastasi nuori mies kimeällä äänellä ja päästi näkyviin kuvaamattoman hymynsä.
Toinen peräytyi hohottaen, taputti käsiään tälle pilalle ja virkkoi tähystäen ympärilleen:
— Hyvästi Robespierre!
— Hyvästi, Marat! — vastasi toinen.
Ja he poistuivat eri suuntiin.
[Vielä Dumas'n päivinä esiintyi paljon sitä käsitystä, että Marie-Antoinettella oli häpeällinen osuus kaulanauha-jutussa, joka vallankumouksen tapahduttua vaikuttikin tärkeänä tekijänä hänen kohtalossaan. Vasta parikymmentä vuotta takaperin selvitti Funck-Brentano etevässä historiallisessa tutkimuksessaan ( L'Affaire du Collier ) lopullisesti koko vehkeilyn, — ja rouva de la Motten esiintymisen siinä juuri sellaiseksi kuin se on edellä kuvattu.]