— Niin, niin, — mutisi herra de Charny koettaen nousta ja luoden ympärilleen raukeita katseita, — vanha haava, joka on taas auennut. Ei se mitään…
Ja tällöin hän puristi tohtorin kättä muiden huomaamatta. Lääkärin täytyy kaikki ymmärtää. Mutta tämä ei ollut hovilääkäri, vaan tavallinen Versaillesin kirurgi. Hän tahtoi esiintyä arvokkaana.
— Vai vanha haava… niinkö tekee mielenne sanoa, monsieur? Reunat ovat liian verekset ja veri liian heleätä; tämä haava ei voi olla vuorokaudenkaan vanha.
Charny, jolle tämä vastustus palautti voimia, nousi seisaalle ja sanoi:
— Luultavasti ette pyri minulle ilmoittamaan, milloin olen tämän haavan saanut, monsieur; sanoin teille ja sanon vieläkin, että se on jo vanha.
Vasta nyt hän näki ja tunsi kuninkaan. Hän pani takkinsa napit kiinni, ikäänkuin häpeissään, että oli antanut niin ylhäisen henkilön katsella heikkouttaan.
— Kuningas! — mutisi hän.
— Niin juuri, herra de Charny, minä se olen ja kiitän Luojaa, että jouduin tänne tuomaan teille edes jotakin lievitystä.
— Se on vain mitätön naarmu, sire, — sammalsi Charny, — vanha haava, siinä kaikki.
— Vanha tai uusi, — sanoi Ludvig XVI, — mutta se on kuitenkin näyttänyt minulle vertanne, uljaan aatelismiehen kallista verta.