— Tämä nuori mies on ehkä jumalankieltäjä, eikö niin, ja houraillessaan herjaa Jumalaa?
— Ei sinnepäinkään. Päinvastoin hänessä on harras uskonto.
— No sitten lienee hänen aatteissaan jotakin liiallista intoilua.
— Intoilua, sitä juuri hänessä on.
Kuningatar otti kasvoilleen tyynen ilmeen, teeskennellen ylvästä kylmäverisyyttä, joka liittyy ruhtinasten kaikkiin toimiin, he kun ovat tottuneet saamaan muilta kunnioitusta ja pitämään itseään arvossa, kuten maan valtiasten täytyykin käyttäytyä hallitakseen ja ollakseen kavaltamatta tunteitaan.
— Herra de Charnyta on minulle suositeltu, — sanoi hän. Sankarimme, herra de Suffren, on hänen enonsa. Hän on minulle tehnyt palveluksia, ja häneen nähden tahdon olla kuin sukulainen, kuin ystävä. Sanokaa minulle siis totuus, minun on saatava se kuulla.
— Mutta minäpä en voikaan sitä sanoa, — vastasi tohtori Louis, — ja koska teidän majesteettinne niin hartaasti haluaa sitä kuulla, niin tiedän siihen vain yhden keinon. Teidän majesteettinne saa kuulla sen hänen omasta suustaan. Jos nuori mies silloin puhuu tyhmyyksiä, ei kuningatar voine olla pahoillaan sille, joka on ehkä ollut liian varomaton ottaessaan salaisuuden korviinsa tai liian tyhmä koettaessaan sitä peitellä.
— Teidän ystävyyttänne pidän arvossa, — vakuutti kuningatar, — ja uskon jo alusta, että herra de Charnylla on joitakin merkillisiä houreita…
— Sellaisia, joita teidän majesteettinne on välttämättä kuultava voidaksenne niitä arvostella, — sanoi kunnon tohtori.
Ja hän tarttui hiljaa kuningattaren levottomaan käteen.