— Niinpä niin, ei se ollut ainoastaan myötätuntoa, vaan myös vaikutusta; niin, ihmisruumiin atomit liihottelevat kuin kasvikunnassa hedelmöittävät pölyhiukkaset: niin, ajatuksilla on näkymättömät kulkuyhteytensä, sydämillä salaiset suhteensa.
Äkkiä hän hätkähti, kääntyi puolittain ja kuunteli yhtaikaa korvin ja silmin.
— Kuka siellä taas on? — mutisi hän.
Hän oli käytävän toisesta päästä kuullut jotakin mutinaa ja hameenkahinaa.
— Ei suinkaan se voi olla kuningatar, — tuumi hän. — Hän ei tule takaisin, kun päätös arvatenkin oli jyrkkä. Mutta katsotaan.
Hän meni hiljaa avaamaan erään toisen oven, josta myös pääsi käytävään, ja pistäen päänsä varovasti esille näki kymmenkunnan askeleen päässä naisen, joka seisten pitkän hameensa liikkumattomissa poimuissa näytti epätoivon kylmältä, tunteettomalta patsaalta. Oli pimeä, eikä lampusta leviävä heikko valo voinut valaista käytävää toisesta päästä toiseen. Mutta eräästä akkunasta pilkistävä kuunsäde osui häneen ja teki hänet näkyväksi, kunnes hänen ja säteen välille tuli pilvi.
Tohtori vetäytyi hiljaa takaisin, siirtyi toisen oven kohdalle, jonka takana nainen seisoi piilossa, ja aukaisi sen ääneti, mutta kiireesti. Nainen huudahti, ojensi kätensä ja tapasi tohtori Louisin kädet.
— Kuka siellä? — kysyi tohtori enemmän säälivästi kuin uhaten, sillä tuon hahmon jäykkyydestä hän arvasi, että oven takana oli kuunneltu enemmän sydämellä kuin korvalla.
— Minä se olen, tohtori, — vastasi lempeä ja surullinen ääni.
Vaikkei tämä ääni ollut tohtorille tuntematon, herätti se hänessä vain hämärän, kaukaisen muiston.