— Minä, Andrée de Taverney, herra tohtori.
— Voi, taivas, mikä nyt on tullut? — huudahti tohtori. — Voiko hän pahoin?
— Hän! — toisti Andrée hätkähtäen. — Kuka hän? Tohtori huomasi olleensa varomaton.
— Anteeksi, mutta äsken näin erään naisen poistuvan täältä päin. Ehkä juuri teidät?
— Vai niin! sanoi Andrée. — Täällä on siis ennen minua käynyt joku nainen!
Ja Andréen näissä sanoissa ilmeni kiihkeää uteliaisuutta, joka ei jättänyt tohtoria epätietoiseksi, minkä tunteen vuoksi ne oli lausuttu. —
— Rakas lapsukaiseni, — sanoi tohtori, — minusta tuntuu, kuin leikkisimme puolinaisilla lauseilla, Kenestä te puhutte? Mitä haluatte? Selittäkää asianne.
— Tohtori, — puhui nyt Andrée niin murheellisella äänellä, että se tunki kunnon tiedemiehen sydämeen, — hyvä tohtori, älkää yrittäkö minua eksyttää, kun aina ennen olette puhunut minulle pelkkää totta. Tunnustakaa, että täällä on äsken käynyt eräs nainen; myöntäkää suoraan, sillä minäkin näin hänet.
— No kuka on väittänyt, ettei täällä ketään ollut?
— Mutta joku nainen, tohtori, nainen!