— Tuonne käytävän penkille, jos suvaitsette.
— Luuletteko, ettei siellä kukaan meitä kuule, tohtori? — kysyi Andrée kauhistuen.
— Ei kukaan.
— Eikö sekään, joka haavoitettuna makaa tuolla? — jatkoi Andrée samalla äänensävyllä viitaten heikon, sinertävän kajastuksen valaisemaan huoneeseen, jonne hänen katseensa tunki.
— Ei, — vastasi tohtori, — ei edes se poika parka, ja siihen voin lisätä, että jos joku kuulee, ei ainakaan hän.
— Voi, Jumalani, onko hän niin sairas? — sanoi Andrée pannen kätensä ristiin.
— Varmaa on, että hänen tilansa ei ole hyvä. Mutta puhutaan siitä, minkä vuoksi tulitte. Pian nyt, lapsukaiseni; tiedättehän kuningattaren odottavan minua.
— Niin juuri, tohtori, — sanoi Andrée huoaten. — Siitähän nyt puhumme.
— Mitä? Koskeeko asia herra de Charnyta?
— Koskee; minä tulinkin kuulemaan, kuinka hän voi. Vaikka tohtori Louisin piti odottaa tätä kysymystä, pysyi hän kuitenkin jäätävän äänettömänä. Tällä hetkellä hän liitti mielessään yhteen kuningattaren ja Andréen menettelyn; hän näki molemmissa naisissa saman tunteen, ja oireista päättäen se oli kiihkeää rakkautta. Andrée ei tiennyt kuningattaren käyneen täällä eikä voinut tohtorissa nähdä kaikkea sitä surunvoittoista suopeutta ja hellää surkuttelua, mitä hänessä oli, vaan luuli hänen vaitiolonsa merkitsevän nuhdetta, kenties liiaksi ankarassa muodossa, ja kävi tapansa mukaan rohkeammaksi tästä painostuksesta, niin sanatonta kuin se olikin.