— Sanoisin syyksi parantumatonta murhetta, — vastasi Filip äänessään onnettomuuden lempeä ylevyys.
— Sepä se, Filip, minuun sopii sama selitys. Olkoon siis niin, että minut ajaa yksinäisyyteen parantumaton murhe.
— Hyvä on, — sanoi Filip. — Veljen ja sisaren kohtalossa on yhtäläisyyttä. Oltuaan yhtä onnellisia he saavat myös tuntea onnettomuutta samassa määrässä. Hyvin he sopivat yhteen, Andrée.
Andrée luuli Filipin mielenliikutuksen valtaamana tekevän jonkin uuden kysymyksen, ja silloin ehkä jäykistynyt sydän olisi murtunut veljellisen ystävyyden puristamana. Mutta Filip tiesi kokemuksesta, että suuret sielut ovat itsekylläisiä, eikä siis enää ahdistanut sitä sulkua, jonka taakse Andrée oli jättäytynyt.
Minä päivänä ja mihin aikaan aiot matkustaa? — kysyi hän.
— Huomenna, taikka jo tänään, jos vielä ehtisi.
— Etkö tahtoisi vielä kerran kävellä puutarhassa minun kanssani?
— En, — vastasi Andrée.
Siitä kädenpuristuksesta, — joka tätä kieltoa seurasi, ymmärsi Filip hänen tahtoneen vain välttää aihetta, mikä saisi hänet heltymään.
— Valmis olen, milloin tahansa toimitat minulle sanan, — selitti Filip.