— Minä olen niin vanha kuin minun tarvitsee olla, että olen nähnyt teidät.
Tällä kertaa parooni heittäytyi nojatuolissaan selkäkenoon niin kiusaantuneesti, ettei Nicole voinut olla nauramatta.
Mutta Andrée ei nauranut kuten Nicole, vaan vaipui mietteisiin ja katsoi katsomistaan Balsamoa.
Olisi luullut, että vieras oli odottanut vain tätä hetkeä ja aavistanut sen tulevan.
Hän nousi yhtäkkiä ylös ja sinkosi nuoreen tyttöön hohtavista silmistään pari kolme leimausta, ja Andrée vavahti silloin kuin sähkötärähdyksestä.
Andréen käsivarret jäykistyivät, kaula kumartui eteenpäin ja hän hymyili vieraalle aivan kuin vasten omaa tahtoaan ja sulki sitten silmänsä.
Vieras seisoi yhä ja kosketti tytön käsivarsiin: Andrée vavahti uudestaan.
— Ja tekin, neiti, — sanoi hän, — luuletteko tekin minua valehtelijaksi, kun väitän olleeni mukana Filipsburgin piirityksessä?
— En, monsieur, minä uskon teitä, — äännähti Andrée yliluonnollisella ponnistuksella.
— Minä niin ollen puhun tässä puuta heinää, — sanoi vanha parooni.
— Oi, suokaa anteeksi, kunhan vaan herra ei olisi kummitus, aave…