Gilbert oli seissyt liikkumatta erästä puuta vasten, selkä hiukan kumarassa, tuskin uskaltaen hengittää. Eikä hän ollut huomaamatta, kuten ymmärrämme, ainoaakaan Nicolen liikettä eikä kasvojen ilmettä. Mutta kun kamarineitsyt katosi ja Gilbert näki valon syttyvän hänen ullakkokamarinsa ikkunaan, niin hiipi hän varpaisillaan yli puutarhassa olevan aukeaman, tuli ikkunan alle ja kyyristyi sinne varjoon, odottamaan jotain, tietämättä ehkä, mitä odottikaan, ahmien silmillään Andréetä, joka istui huolettomana klaveerin ääressä.
Juuri sillä hetkellä tuli Josef Balsamo saliin.
Gilbert hätkähti hänet nähdessään. Ja hänen kiihkeä katseensa keskittyi nyt näihin kahteen henkilöön ja seurasi heitä koko äsken kerrotun kohtauksen ajan.
Gilbert luuli näkevänsä Balsamon kiittelevän Andréen soitannollisia lahjoja, johon Andrée vastasi muka tavallisella kylmyydellään. Hän luuli, että Balsamo jatkoi hymyillen kohteliaisuuksiaan, että Andrée keskeytti soittonsa vastatakseen hänelle ja saadakseen vieraan poistumaan.
Gilbert ihaili, miten kohteliaasti vieras poistui salista. Koko kohtauksesta, jonka Gilbert luuli ymmärtävänsä, ei hän itse asiassa ollut käsittänyt mitään, sillä todellisuudessa oli tuo näytös ollut pelkkää vaikenemista.
Gilbert ei ollut voinut mitään kuulla, hän oli nähnyt ainoastaan huulten ja käsien liikkeitä. Kuinka olisi hän, niin hyvä havainnoiden tekijä kuin hän olikin, saattanut aavistaa mitään salaperäistä asiassa, joka näytti päältä katsoen aivan luonnolliselta?
Balsamo poistui huoneesta. Gilbert ei enää ainoastaan katsellut, vaan oli vaipunut syvään ihailuun Andréen edessä, joka oli niin kaunis luonnollisessa ja herpautuneessa asennossaan. Sitten hän piankin kummakseen huomasi, että neito nukkui. — Hän seisoi vielä jonkun minuutin tähän tapaan paikallaan, päästäkseen täyteen varmuuteen, että tuo Andréen liikkumattomuus oli tosiaan unta. Sitten hän tuli kai siitä vakuutetuksi, sillä hän nousi ylös, pidellen päätään kaksin käsin, ikäänkuin ihminen, joka pelkää aivojensa halkeavan niihin ryntäävistä ajatuksista. Viimein sanoi hän hetkellisen tahdonpuuskan tullen, joka muistutti suorastaan raivoa:
— Oi, hänen kätensä! Painaa ainoastaan huuleni hänen käteensä!
Mennään, Gilbert, mennään. Minä tahdon sen tehdä…
Ja tämän sanottuaan ryntäsi hän haluaan totellen eteiseen ja tuli salin ovelle, joka aukesi äänettömästi hänelle niinkuin oli äsken auennut Balsamonkin tullessa.
Mutta tuskin oli ovi auennut, tuskin oli hän nuoren tytön edessä, josta ei mikään nyt häntä erottanut, niin hän ymmärsi teon laadun, johon hän aikoi ryhtyä. Hän, Gilbert, arentimiehen ja talonpoikaisnaisen poika! Hän, joka oli niin arka, joskaan ei mieleltään nöyrä; joka oli ennen tuskin tohtinut kohottaa halvasta asemastaan silmiänsä tuota ylpeää ja halveksuvaa nuorta tyttöä kohti, hän aikoi nyt koskettaa huulillaan neidon hameen lievettä tai hänen sormiensa päitä. Tuon nukkuvan majesteetin, joka saattoi herätessään murskata hänet katseellaan. Tällaiset ajatukset haihduttivat kaikki huumaavat usvat, jotka olivat äsken sekoittaneet hänen järkensä ja vääntäneet hänen aivonsa nurin. Hän pysähtyi ja piteli kiinni ovenpielestä, sillä hänen jalkansa vapisivat niin ankarasti, että hän pelkäsi kaatuvansa.