Mutta Andrée oli vaipunut niin syvään haaveeseen tai uneen, — sillä Gilbert ei tiennyt vielä aivan varmaan, nukkuiko neiti vai oliko hän pelkästään mietteissään, — ettei hän liikauttanutkaan itseään, vaikka hän olisi voinut kuulla Gilbertin sydämen sykinnänkin, jota tämä koetti turhaan rinnassaan masentaa. Gilbert seisoi hetken huohottaen paikallaan. Nuori tyttö ei hievahtanut.
Hän oli niin kaunis, nojatessaan tuossa suloisesti päätänsä käteen, pitkät, jauhoittamattomat hiukset hajallaan hartioilla ja kaulaa kaartaen, niin kaunis, että Gilbertissä heräsi jälleen kauhun tukehuttama, mutta ei suinkaan sammunut liekki. Hänen päätänsä pyörrytti uusi huumaus; se oli kuin juopumusta ja hulluutta; hänen sydäntänsä kalvoi kuin ehdoton tarve saada koskea johonkin, joka Andréeta kosketti. Gilbert astui jälleen askeleen Andréeta kohti.
Lattia natisi hänen epävarmain askeltensa alla ja sen kuuluessa nousi kylmä hiki nuorukaisen otsalle. Mutta Andrée ei näyttänyt sitä kuulevan.
— Hän nukkuu, — mutisi Gilbert. — Oi, mikä onni, hän nukkuu!
Mutta kolmen askeleen päässä pysähtyi Gilbert uudestaan; jokin seikka näytti häntä kauhistavan: se oli tuon kynttilän tavallisuudesta poikkeava valo, kun se heitti sammumaisillaan viimeisiä, loimahtelevia välähdyksiä huoneeseen, ennen pimenemistä.
Muuten ei ääntä, ei hiiskausta koko talossa. La Brie-vanhus oli mennyt maata ja nukkui jo varmaan. Valo Nicolen ikkunasta oli sammunut.
— Noh, — sanoi Gilbert itsekseen.
Ja hän lähestyi taas Andréeta.
Merkillistä, lattia nauskui taas, mutta Andrée ei liikahtanut vieläkään.
Gilbert kummasteli tätä outoa unta. Niin, hän melkein kauhistui sitä.