— Hän nukkuu, — toisti hän jälleen; hänen ajatuksensa oli pelkkää sellaista häilymistä, joka saa rakastuneen tai pelkurin ihmisen päätöksen usein parikymmentä kertaa minuutissa horjumaan. Ja pelkuri on jokainen, joka ei ole enää sydämensä herra. — Hän nukkuu, oi Jumala, Jumala!
Mutta keskellä näitä kuumeisia pelon ja toivon vaihteluita kulki Gilbert yhä eteenpäin ja tuli parin askeleen päähän Andréesta. Silloin joutui hän kuin lumouksen valtaan. Jos hän olisi tahtonutkin paeta, olisi hänen pakonsa nyt ollut mahdotonta. Jouduttuaan kerran vetovoiman piiriin, jonka keskustana tuo nuori tyttö oli, tunsi hän olevansa kuin sidottu, kahlittu, voitettu. Gilbert vaipui polvilleen maahan.
Andrée oli yhä liikkumaton, mykkä. Hän oli aivan kuin kuvapatsas.
Gilbert tarttui hänen hameensa helmaan ja suuteli sitä.
Sitten kohotti hän päätään, hiljaa, hengähtämättä, tasaisin liikkein.
Ja hänen silmänsä etsivät Andréen silmiä.
Ne olivat aivan avoinna, mutta kuitenkaan ei Andrée nähnyt.
Gilbert ei tiennyt, mitä ajatella. Tämä yllätys hänet aivan tyrmistytti. Hetken välkähti hänen päässään hirvittävä ajatus, että Andrée oli kuollut. Päästäkseen siitä selville, hän koetti ottaa neitoa kädestä; se käsi oli lämmin ja valtimo tykytti hiljaa. Mutta Andréen käsi lepäsi liikkumatta Gilbertin kädessä.
Silloin sai Gilbert, varmaankin tuon käden hekkumallisen kosketuksen vaikutuksesta, kuvitelman, että Andrée näki ja tunsi, — että hän oli aavistanut hänen mielettömän rakkautensa.
Gilbertin soaistu sydän-parka luuli, että Andrée oli odottanut hänen tuloaan, että hänen vaikenemisensa oli myöntymystä, hänen liikkumattomuutensa taipuisuutta.
Silloin nosti hän Andréen käden huulilleen ja painoi siihen pitkän ja kuumeisen suudelman.
Yhtäkkiä Andrée vavahti, ja Gilbert tunsi, että hän työnsi häntä pois.