— Voi, olen hukassa! — mutisi hän hellittäen tytön käden ja lyöden otsansa lattiaan.
Andrée nousi ylös, aivan kuin jokin joustin olisi hänet nostanut jaloilleen. Hän ei luonut edes silmiään maata kohti, jossa Gilbert mateli häpeän ja kauhun murskaamana, tuo Gilbert, jolla ei ollut edes voimaa rukoilla anteeksiantoa, sillä hän ei uskonut sitä saavansa.
Mutta Andrée kulki Gilbertin ohitse pää pystyssä, kaula jäykästi ojennettuna, ikäänkuin jokin salainen voima olisi häntä vetänyt näkymätöntä päämaalia kohti. Hän sipaisi ohimennessään Gilbertin olkapäätä ja jatkoi kulkuaan pakollisin ja vaivaloisin askelin ovelle päin.
Kun Gilbert näki hänen menevän, nousi hän toisen kätensä nojaan ja kääntyi hitaasti ja katsoi häntä hämmästynein silmin.
Andrée asteli ovelle, avasi sen, meni eteisen läpi ja tuli portaitten juurelle.
Gilbert seurasi hänen perästään kalpeana ja vavisten, polvillaan laahautuen.
"Oh", ajatteli hän, "hän on niin loukkaantunut, ettei viitsi minulle edes puhua; hän menee paroonin luokse, hän kertoo hänelle minun häpeällisen hulluuteni, ja minut potkitaan talosta kuin renki!"
Nuorukaisen pää meni aivan pyörälle, kun hän ajatteli, että hänen olisi luovuttava Taverneystä. Ettei hän saisi enää nähdä tuota olentoa, joka oli hänen silmiensä valo, rakkaampi hänelle kuin hänen oma henkensä. Epätoivo teki hänet rohkeaksi; hän ponnahti jaloilleen ja syöksyi Andréeta kohti.
— Anteeksi, neiti, Jumalan tähden, anteeksi! — mutisi hän.
Andrée ei näyttänyt häntä kuulevan; hän asteli edelleen, mutta ei mennyt isänsä luokse.