Gilbert henkäisi helpoituksesta.
Andrée astui jalkansa portaitten ensimäiselle pykälälle, sitten toiselle.
— Mutta, hyvä Jumala, hyvä Jumala, minnekä hän nyt menee? — mutisi Gilbert. — Nämä portaathan eivät vie muualle kuin punaiseen huoneeseen, jossa vieras on, ja la Brien ullakkokamariin. Jos hän tahtoisi la Brietä, hän soittaisi… Hän siis menee…? Oh, se on mahdotonta, mahdotonta!
Ja Gilbert puristi nyrkkiään raivosta vain ajatellessaankin, että
Andrée saattaisi mennä Balsamon luo.
Muukalaisen oven edessä Andrée pysähtyi.
Kylmä hiki juoksi Gilbertin otsalta; hän takertui käsillään portaitten kaiteisiin, ettei putoaisi, — hän oli näet noussut Andréen perästä. Kaikki, mitä hän näki, kaikki, mitä hän luuli jo aavistavansa, tuntui hänestä eriskummaiselta.
Balsamon ovi oli raollaan; Andrée työnsi sen auki naputtamatta siihen. Valo, joka häilähti oven raosta, valaisi Andréen kasvoja, jotka olivat niin ylimykselliset ja puhtaat. Ja se kimmalteli kultaisin heijastuksin hänen silmissään, jotka olivat aivan auki.
Keskellä huonetta saattoi Gilbert vilaukselta nähdä muukalaisen seisomassa paikallaan, lujasti tähtäävin silmin, otsa rypyssä ja toinen käsi käskevästi ojennettuna.
Sitten ovi sulkeutui.
Gilbert tunsi voimainsa pettävän. Hänen toinen kätensä herposi portaitten kaiteesta, toinen kohosi hänen polttavalle otsalleen. Hän alkoi kieppua kuin akselista irti päässyt pyörä ja putosi pökerryksissään alas ensimäisen porrasaskelman kylmälle kivilohkareelle, silmät yhä luotuina tuohon kirottuun oveen, joka oli ahmaissut sisäänsä koko hänen menneen unelmansa, hänen nykyisen onnensa, kaikki hänen tulevat toiveensa.