— Minä luulen niin, neiti.
Nicole huomasi heti, että sana "luulo" tuntui liian kalpealta ja että tällaisessa tilaisuudessa se tarvitsisi vielä vahvistusta.
— Nimittäin, minä olen siitä varma, — lisäsi hän.
— Sehän hauskaa; neiti näyttää käyttävän aikaansa Taverneyssä hyvin, mikäli huomaan.
— Täytyyhän sitä ajatella tulevaisuuttaan. Teillä, vallasnaisella, on toivottavissa vielä jonkin rikkaan sukulaisen perinnöt. Minulla, jolla ei ole sukulaisia, minulla ei ole muuta kuin mitä itse saan hankituksi.
Nicolen viimeinen päättely tuntui Andréesta niin selvältä seikalta, että hän aivan unohti, millä tavoin Nicole oli lausunut äsken nuo sopimattomilta tuntuvat sanansa. Ja Andréen luontainen hyvyys voitti hänen epäilyksensä.
— No niin, sanopas, — jatkoi Andrée, — kenen kanssa sinä aiot naimisiin?
— Oh, erään, jonka neiti tuntee, — virkkoi Nicole luoden tarkkaavasti kauniit silmänsä Andréehen.
— Jonka minä tunnen?
— Hyvin.