— No, minä olin, kuten tiedätte, Strassburgin varusväessä. Ja samoin tiedätte, että dauphine matkusti Ranskaan Strassburgin kautta.
— Mitäpä tällaisessa maanloukossa tietää? — huomautti Taverney.
— Sanoit siis, rakas veikko, että dauphine matkusti Strassburgin kautta…?
— Niin, me odotimme häntä aamusta saakka linnan valleilla. Satoi kuin saavista kaataen ja vaatteemme olivat likomärät. Ei ollut tullut mitään varmaa tietoa, millä hetkellä madame la dauphine saapuisi. Majuri lähetti minut tiedusteluretkelle hänen saattuettaan vastaan. Minä ratsastin noin puolen peninkulman matkan. Yhtäkkiä näin eräässä tienmutkassa edessäni saattojoukon ensimäiset ratsastajat. Minä vaihdoin pari sanaa heidän kanssaan; he ratsastivat juuri hänen kuninkaallisen Korkeutensa vaunujen edessä. Hän pisti päänsä ulos vaununovesta ja kysyi, kuka minä olin.
— Minä olin kuulevinani, että minua kutsuttiin takaa saattojoukosta; mutta silloin minä jo olin lähtenyt laskettamaan täyttä laukkaa takaisin, sillä minulla oli kiire viedä lopullinen tieto henkilölle, joka oli minut tiedustelemaan lähettänyt. Kuusituntisesta vartioimisesta johtunut väsymys oli hävinnyt minusta kuin taialla.
— Entä madame la dauphine? — kysyi Andrée.
— Hän on nuori niinkuin sinä, hän on kaunis kuin Luojan enkeli, — vastasi ritari.
— Kuulehan, Filip?… — virkkoi parooni epäröiden.
— Mitä, isäni?
— Eikö madame la dauphine muistuta näöltään jotakin henkilöä, jonka sinä tunnet?