— Puhukaa, — sanoi dauphine, — puhukaa nyt.
— Teidän kuninkaallinen Korkeutenne vaatii siis yhä minua, puhumaan?
— Minä en peruuta koskaan päätöksiäni.
— Siinä tapauksessa ainoastaan teille yksin, madame, — sanoi
Balsamo.
— Olkoon niin, — vastasi dauphine. — Minä ajan hänet viimeiseen loukkoonsa. Menkää kauemmaksi.
Ja kaikki väistyivät syrjään, nähdessään dauphinen tekevän merkin, josta he huomasivat käskyn tarkoittavan heitä kaikkia.
— Yksityisvastaanottoja voi hankkia monella tavalla, eikö niin, — sanoi nyt dauphine kääntyen Balsamon puoleen.
— Älkää koettako minua vihoittaa, madame, — vastasi muukalainen. — Minä en ole muuta kuin välikappale, jota Jumala käyttää valaistakseen teidän sieluanne. Herjatkaa kohtaloa, se maksaa sen teille takaisin, sillä sehän tietää koston keinot. Minä tulkitsen vaan sen oikkuja. Älkää siis antako enää vihanne, jonka viivyttelyni sai teissä aikaan, minua painaa, älkääkä syyttäkö minua onnettomuuksista, joiden synkkä airut minä ainoastaan olen.
— Siis tosiaan olisi kysymyksessä onnettomuuksia? — sanoi dauphine Balsamon kunnioittavan puhetavan lepyttämänä ja hänen näennäisen nöyryytensä voittamana.
— Kyllä, madame, ja sangen suuria onnettomuuksia. — Luetelkaa ne kaikki.