Filip suuteli isänsä kättä, syleili sisartaan ja kavahti ratsunsa selkään.
Neljännestunnin päästä ei Taverneyn puutarhan lehtikujalla ollut mitään jäljellä koko tuosta loistavasta saattueesta, joka oli tullut huimana kuin eilinen myrsky. Oli vain yksinäinen nuorukainen, joka istui portin töykkärikivellä ja katseli kalpeana, suruissaan ja kiihkein silmin viimeisiä tomupilviä, joita hevosten nopsat jalat nostivat jo tuolla kaukana maantiellä. Se nuorukainen oli Gilbert.
Parooni, joka oli jäänyt Andréen kanssa kahden, ei ollut vielä kyennyt purkamaan tunteitaan sanoiksi.
Taverneyn salissa saattoi pian nähdä erikoisen ja huvittavankin näytelmän.
Andrée mietti siellä kädet ristissä moista ihmeellistä, odottamatonta, tavatonta tapahtumain myllerrystä, joka oli yhtäkkiä muuttanut hänen entisen tyynen elämänsä, ja hän luuli näkevänsä unta.
Parooni taas nyppi harmaita kulmakarvojaan, joiden keskellä törrötti muutamia riippuvia haivenia, ja järjesteli paidanröyhellystään.
Nicole seisoi ovenpieltä vasten ja katseli isäntäväkeään.
La Brie jälleen töllisteli Nicolea, kädet riipuksissa ja suu auki.
Parooni heräsi ensimäisenä tajuihinsa.
— Lurjus, — huusi hän la Brielle, — sinä seisot siinä kuin pölkky, ja tuo aatelisherra, tuo kuninkaallisen huoneen upseeri odottaa sinua ulkona.