— Kyllä, neiti, siinä on viisikolmatta louisdoria.
— Hyvä, ne viisikolmatta louisdoria ovat sinun, Nicole.
— Viisikolmatta louisdoria! Mutta sehän on kokonainen omaisuus, se! — huudahti Nicole hurmautuneena.
— Iloitsen, jos sanot sen tosissasi, tyttö rukka.
— Ja neiti antaa nuo viisikolmatta louisdoria minulle?
— Annan!
Nicole hämmästyi, tuli sitten liikutetuksi, ja sitten nousivat kyyneleet hänelle silmiin ja hän kavahti kiinni Andréen käteen ja suuteli sitä.
— Onhan tuleva miehesi nyt tyytyväinen, vai mitä? — kysyi neiti de
Taverney.
— Tottahan nyt, — vastasi Nicole; — tai ainakin minä toivon, neiti.
Ja hänen päähänsä pälkähti ajatus, että Gilbert oli kieltäytynyt häntä ottamasta siksi, että hän pelkäsi köyhyyttä. Mutta nyt, kun hän oli rikas, ehkäpä hän nyt tuntuisi kunnianhimoisesta nuoresta miehestä jo haluttavammalta. Niin ollen päätti hän nyt heti paikalla tarjota Gilbertille hänen osuutensa Andréen lahjoittamasta pienestä omaisuudesta, toivoen voivansa kiinnittää nuorukaisen itseensä kiitollisuuden siteillä ja estää häntä joutumasta turmiolle.