Tällainen jalomielisyys piili tosiaan Nicolen suunnitelman pohjalla.
Ehkäpä joku Nicolen ajatusten pahansuopa selittäjä saattaisi löytää koko tässä jalomielisyydessä vain rahdun ylpeyttä ja vaistomaisen tarpeen nöyryyttää nuorukaista, joka oli häntä itseään nöyryyttänyt. Mutta kiiruhtakaamme heti vastaamaan tälle pessimistille lisäämällä, että ainakin tällä hetkellä Nicolen hyvät aikeet olivat paljoa suuremmat kuin huonot, siitä olemme melkein varmat.
Andrée näki Nicolen aprikoivan.
— Tyttö rukka, — huokasi Andrée; — hän voisi täällä hiljaisessa elämässä olla niin onnellinen!
Nicole kuuli nämä sanat ja säpsähti. Ne johtivat tosiaan turhamaisen tytön mieleen kokonaisen Eldoradon silkkiä, timantteja, pitsejä ja lemmenseikkailuja, asioita, jotka eivät olleet pälkähtäneet Andréen päähänkään, sillä hänestä oli onnea rauhallinen elämä.
Ja kuitenkin Nicole käänsi pois kasvonsa tuosta kulta- ja purppurapilvestä, joka oli noussut hänen tulevaisuutensa taivaalle.
Hän voitti kiusauksen.
— Niin, neiti, ehkäpä olisin onnellisin täällä, — sanoi hän, — pikku onnessa.
— Punnitse tarkoin asiaa, lapsi-rukka.
— Kyllä, neiti, minä punnitsen sitä.